Ajatuksia olemisesta

Lyhyt johdatus dogmatiikan perusteisiin

Mon, 18 Mar 2013 12:52:46 +0100

Osa 1

Dogmaatikon on useimmiten mahdotonta ymmärtää pragmaatikkoa.

Osa 2

Dogmaatikko ei itse usko olevansa dogmaatikko ja hän hämmästyy aina syvästi moisista perusteettomista syytöksistä.

Osa 3

Dogmaatikon tunnistaa siitä, että hänellä on oma kanta aina heti valmiina; vain perusteet kannalle pitää vielä keksiä ja siitä, että puhtaat käytännön kysymyksetkin voivat muodostua syvästi henkilökohtaisiksi.

Osa 4

Dogmaatikolle maailma ja menneisyys ovat vain materiaalia, jota voi vapaasti muotoilla omaa kantaa tukevaksi.

Osa 5

Dogmaatikkoa vaarallisempi on vain kaksi tai useampi dogmaatikkoa yhdessä, sillä dogmatismi helposti kasvaa ja kehittyy laumoissa aivan uudelle tasolle.

Osa 6

Laumaan kerääntyneet dogmaatikot eivät usein pysty enää vastaanottamaan muunlaisia mielipiteitä lainkaan, kun yksinäinen dogmaatikko on usein vielä saatavissa keskusteluyhteyteen.

Osa 7

Hysteeriseen oikeamielisyyteen virittäytynyttä dogmaatikkolaumaa ei kannata edes yrittää lähestyä. Kannattaa odottaa, että lauma hajaantuu, sillä arkielämässä dogmaatikot ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin.

Osa 8

Dogmatismi ei ole rikos, eikä edes millään tavalla kiellettyä. Päätöksenteossa vaarana vain on, että tehdään päätöksiä, jotka palvelevat aatteen etua, eivätkä päätösten kohteena olevien ihmisten etua.

Osa 9

Dogmaattisuus helpottaa elämää, kun asioita ei tarvitse katsella kuin yhdestä näkökulmasta. 'Toisaalta ja toisaalta' -ajattelu ei sovi dogmaatikolle, mutta se vain aika usein tuottaa oikeassa elämässä parhaan tuloksen. Silloin voidaan tunnustaa se tosiasia, että lähes kaikilla asioilla on sekä etuja että haittoja.

Osa 10

Melkein mikä tahansa aate, ideologia tai ajatusmalli voi muodostua dogmiksi, jos se saa vallattua liian suuren roolin ihmisen mielessä. Dogmaattisuus ei ole vain päällä tai pois, vaan me kaikki olemme täysin vapaalla asteikolla enemmän tai vähemmän dogmaattisia ainakin joissakin asioissa.

Comments

Miten Epikuros voi auttaa hyvän elämän tavoittelussa?

Sun, 20 Jan 2013 19:12:18 +0100

”Kaikki on hyvin” on lause joka herättää lähes automaattisen vastareaktion monissa kuulijoissa. Syvällä ihmisluonnossa vain taitaa olla perustaipumus etsiä pulmia ja ongelmia ratkaistavaksi.
Me etsimme vaistomaisesti negatiivisia puolia lähes kaikista asioista. Tämä ehkä tapahtuu siksikin, että ongelmiin keskittyvä ajattelutapa on osoittautunut tehokkaaksi tavaksi kehittää ihmisyhteisöjä ja erityisesti taloutta.
Menetelmät, toimintatavat ja tuotteet kehittyvät, kun me emme tyydy siihen mitä meillä jo, vaan haluamme paremman organisaatiokaavion, paremman matkapuhelimen tai paremman kamman.
Kasvuajattelu kuitenkin perustuu sille olettamukselle, että me haluamme koko ajan enemmän, parempaa, isompaa ja kiiltävämpää. On toki aivan varmaa, että meillä ei olisi tätä nykyistä taloudellista hyvinvointia, jos kasvuajattelua ei olisi ollut.

Silti väitän, että jossain pisteessä olisi syytä pysähtyä myös miettimään mitkä kaikki asiat ovat meillä hyvin. Tiedän, että jo pelkkä tällaisen ajatuksen esittäminen nostaa niskakarvat pystyyn monelta, sillä tuohan kuulostaa järjestelmän tai peräti valtaapitävien puolustamiselta.
Tosiasia kuitenkin on, että me asumme maassa, jossa kukaan ei enää kuole nälkään. Me todellakin asumme maassa, jossa yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on yhä keskeinen arvo, jota oikeasti myös tavoitellaan.

Me asumme maassa jossa sukupuolten tasa-arvoisuus on saavuttanut tason, jota ei ole aikaisemmin todennäköisesti tavattu koko ihmiskunnan historiassa. Me asumme maassa jossa valtaosa väestöstä tukee myös sukupuolisten ja kaikkien muidenkin vähemmistöjen tasa-arvoista kohtelua.
Me asumme maassa, jossa väestön ylivoimainen valtaosa on hyvin ravittua, asuu mukavissa ja viihtyisissä asunnoissa ja on elämäänsä ylipäätään suhteellisen tyytyväistä, ainakin jos puhutaan aivan elämisen perustekijöistä.

En kuitenkaan tällä kaikella tarkoita sitä, että meidän pitäisi yhteiskunnan tasolla vain tyytyä nykytilanteeseen, sillä kehitettävää on aina. Kuitenkin yksilö voi hyötyä ihmisenä siitä, kun hän tajuaa, että lisää sitä samaa ei välttämättä lisääkään hänen onnellisuuttaan.
Suurempi palkka, isompi talo, tai uusi auto eivät välttämättä tuo mukanaan kuin hetkellisen saavuttamisen tunteen, jos nykyinen palkka on jo ihan hyvä, nykyinen talo on ihan mukava ja nykyinen auto ihan siisti.

Tässä kohtaa on pakko ottaa vanha kunnon Epikuros vaihtopenkiltä mukaan peliin. Epikuroksen mukaan turhamaisuuden asettamat vaatimukset eivät lopu ja täyty koskaan. Onnea tavoitellaan epikurolaisuudessa pyrkimällä hankkimaan elämässä aina tarvittava nautinto elämän pienemmistä asioista: kuiva leipäpalakin maistuu mainiolta, kun sillä todella sammutetaan nälkää.
Kun stressaava kamppailu statuksesta ja kunniasta ja aineellisesta hyvästä vähenee, paranee usein myös elämän todellinen laatu. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että ihminen pitäisi jäädä vain vuolemaan päreitä peräkammariin. Itsensä kehittäminen tuottama syvä tyydytys ja pyrkimys eteenpäin elämässä voidaan kuitenkin saavuttaa myös vähemmän stressaavilla tavoilla kuin oravanpyörässä juoksemalla.
Käytännössä epikurolaisen tien valitseva istuu vain hetkeksi alas ja miettii mitä hän elämässään todella tarvitsee. Hän miettii mikä on vain turhaa kuorta ja kuorrutusta ja mitä hän todella tarvitsee.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että epikurolaisuus on aikuisen ihmisen asia. Ihmisen pitää kuitenkin aina ensin saavuttaa jonkinlainen taloudellisen turvallisuuden tila, että hän voisi ottaa rennommin. Taloudellisen turvallisuuden voi kuitenkin saavuttaa lähinnä työnteon ja jonkinlaisen uran luomisen avulla.
Epikurolaisuus tulee apuun myös silloin kun ihminen ohittaa työelämässä luontaisen pätevyytensä tason. Vanha kunnon ”Peterin periaatehan” sanoo, että ihminen etenee organisaatiossa kunnes hän saavuttaa oman pätemättömyytensä tason eli etenee itselleen liian vaativiin tehtäviin.
Tässä elämän vaiheessa epikurolainen ajattelu voi olla suureksi avuksi. Jos elämän päämääräksi nostetaan oman henkisen kehityksen tukeminen ja onnen etsiminen, on työelämänkin pettymykset ehkä helpompi kohdata.

Epikurolaisuuden valitseva keskittyy niihin asioihin, jotka ovat hyvin hänen elämässään ja jotka tuovat hänelle todellisia onnen tuntemuksia. Kun rahan ja aseman tavoittelun aiheuttama stressi vähenee, jää aikaa ja mahdollisuuksia etsiä ja toteuttaa niitä asioita, joista ihminen voi saada todellisia ja aitoja onnen tuntemuksia.
Epikurolaisuus on toki todennäköisesti aina pienen vähemmistön valinta, sillä sen edustaman arvomaailman valitseminen vaatii tietynlaisen ihmistyypin ja elämäntilanteen. Ihmistyyppi, joka kokee, että hän saa tyydytyksen vain taistelusta ja eteenpäin pyrkimisestä, ei välttämättä pysty etsimään elämästään niitä hyviä ja iloa tuottavia asioita ja keskittymään niihin.

Mielestäni epikurolaisuus istuu vallan loistavasti erityisesti vihreään ajattelutapaan. Epikurolaisuus tuo erityisesti uudenlaisen filosofisen perspektiivin kasvua vierastavaan downshifting-ajatteluun. Downshiftingissä on kuitenkin loputa kyse hyvin epikurolaisesta ajattelusta ja oikeastaan eroja on vain käytetyissä termeissä. Voisi jopa väittää, että monet downshiftaajat ovat tietämättään epikurolaisia.
Epikurolaisuus tarjoaa kuitenkin selkeän eettisen ja moraalisen pohjan hyvän ja oikeudenmukaisen elämän rakentamiselle. Se on enemmän kuin kokoelma hyviä elämäohjeita; se on toimivaksi havaittu ohjelma ja menetelmä yksilön onnen etsimiseksi.

Epikuros sanoo epikurolaisuuden pohjana olevissa 40 pääväittämässä näin:

8. Mikään nautinto ei itsessään ole paha asia, mutta eräät niistä tuottavat
monin verroin suurempaa vahinkoa kuin on niiden tuottama nautinto.

15. Luonnollisen elämän edellyttämä varallisuuden taso on rajallinen ja
helppo hankkia, mutta turhamaisuuden asettamat vaatimukset eivät täyty koskaan.

17. Mutta oikeudenmukainen ihminen on vapaa ristiriidoista, kun
epäoikeudenmukainen on täynnä ristiriitoja.

21.Hän, joka ymmärtää elämän rajat, ymmärtää että haluamisen kivusta on helppo päästä eroon, jolloin elämästä tulee täydellistä. Hän ei enää tarvitse asioita, joiden saavuttaminen vaatii taistelua.

26. Kaikki mielihalut, joiden täyttämättä jättäminen ei johda kipuun, ovat
tarpeettomia. Tällaisesta halusta voi päästä eroon, jos haluttu asia on vaikea saavuttaa tai halun toteuttaminen voi aiheuttaa vahinkoa.

29. Haluistamme osa on luonnollisia ja välttämättömiä; jotkut ovat
luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä; jotkut taas eivät ole sen paremmin luonnollisia kuin välttämättömiäkään, vaan perustuvat vain häilyviin mielipiteisiin.

(Yllä oleva teksti on alustus, jonka pidin neljännessä Nordic Epicurean Meetup -tapaamisessa Helsingissä 19.1.2013)

Alustus YouTubessa:

Comments

Miten Epikuros pärjää kulutusyhteiskunnassa?

Wed, 05 Dec 2012 11:39:57 +0100

Seuraavassa on alustus jonka pidin 3. Nordic Epicurean Meetup -tapahtumassa Helsingissä 5.12. 2012. Kyseessä oli siis Suomen epukurolaisten kolmas yhteistapaaminen.

Epikurolaisuuden ýtimessä on 40 pääväittämää, joista lähes kaikki ovat vielä päteviä elämänohjeita yhteiskunnassa, joka on monilta osin jälleen hämmästyttävän samanlainen kristinuskon aiheuttaman pitkän henkisen pysähdyksen ajan jälkeenkin kuin 2400 vuoden takainen kuhiseva ja henkisesti avoin kauppakaupunki Ateena.
Seuraavassa omat suomennokseni eräistä epikurolaisuuden perusväittämistä, jotka mielestäni liittyvät kulutusyhteiskunnan ja yksilön kohtaamiseen.

3. Suurin nautinto on saavutettu, kun kaikki kipu on poissa. Kun tuo tila on saavutettu ja kun se on keskeytymätön, kipua ei ole sen paremmin mielessä kuin ruumiissakaan."

5. On mahdotonta elää miellyttävää elämää elämättä viisaasti, kunniakkaasti ja oikeudenmukaisesti ja on mahdotonta elää viisaasti, kunniakkaasti ja oikeudenmukaisesti elämättä miellyttävästi. Milloin joku näistä tekijöistä puuttuu, eli kun ihminen ei voi vaikkapa elää viisaasti, vaikka hän elää kunniakkaasti ja oikeudenmukaisesti, on hänen mahdotonta elää miellyttävästi."

8. Mikään nautinto ei ole paha asia sinänsä, mutta tietyt nautinnot voivat aiheuttaa suurempaa vahinkoa kuin on niiden tuottama nautinto."

16. Luonnollisen elämän vaatima vaurauden taso on rajoitettu, mutta turhamaisten ajatusten tuomat vaatimukset eivät lopu koskaan."

21. Ihminen joka ymmärtää elämän asettamat rajoitukset tietää, että on helppoa poistaa halun aiheuttama kipu, mikä tekee elämästä kokonaisen ja täydellisen. Silloin ihmisellä ei ole enää tarvetta hankkia asioita, joiden saavuttaminen edellyttää taistelua."

Epikuroksen mukaan voisimme elää paljon onnellisempina, jos vain voisimme tyytyä siihen mitä meillä jo on. Ongelmana on, että etsimme aina jotain uutta, joka voisi tehdä meistä onnellisempia. Epikurolaisuuden ytimessä on ajatus siitä, että on olemassa vaihtoehtoja onnen tavoittelulle vain materian tai statuksen hankkimisen kautta.
Ihminen pystyy Epikuroksen mukaan todellakin hillitsemään omia mielihalujaan sen sijaan, että hän tavoittelisi koko ajan uutta, parempaa ja suurempaa. Epikurolaisuus on myös elämäntapavalinta. Se on aina tarjolla niille, joiden elämäntilanne ja elämänasenne mahdollistavat sen oppien noudattamisen.

Juuri nyt on todellakin hyvä syy nostaa esiin Epikuroksen ajatukset todellisen onnen löytymisestä pienistä ja halvoista elämän iloista. On toki niin, että monet Epikuroksen ajatukset tuntuvat jopa äärimmäisiltä monilla tavoin erilaisessa modernissa maailmassa elävästä ihmisestä.
Epikuroksen mukaan ihmisen ei ole esimerkiksi syytä osallistua politiikkaan tai hakeutua asemiin, joissa hänellä on valtaa, sillä nämä asiat sitovat ihmistä. Toki on syytä muistaa, että Epikuroksen ajan Kreikan kaupunkivaltioiden politiikka oli aivan erilaista kuin omamme. Siihen sisältyi paljon suoranaista väkivaltaa ja rajua vallan tavoittelua kilpailijoiden suoranaisen tuhoamisen kautta. Politiikkaan osallistuminen ei ehkä olekaan niin stressaavaa ja vaativaa kuin silloin, vaan ehkä myös vaatimattoman ja hiljaista tyydytystä tuottavan tekemisen lähde. Se voi tuoda mukanaan myös ystävyyssuhteita ja ystävyyden vaaliminen oli Epikurokselle ehdottomasti tärkeimpiä asioita elämässä.

Toisaalta myös Epikuroksen ajatukset ovat myös vain korkeampia tavoitteita. Niitä ei odotetakaan kokonaan tavoitettavan aivan kuten kristinuskossa asetetaan monia kauniita tavoitteita, joita ei todellisuudessa koskaan voida saavuttaa.
Vaikkapa vihollisen rakastaminen on toki kaunis ajatus, mutta käytännön tavoitteena todellisuudessa mahdoton saavuttaa. Hyvin harva kristitty on itse asiassa valmis luopumaan omaisuudestaan ja jakamaan sen köyhille tai edes antamaan pois toisen talvitakkinsa, kuten kristittyjen tarkoin vaalima ‘pyhä kirja’ edellyttää.

Epikuroksen yli 300 teoksesta sen sijaan on jäljellä vain pieniä rippeitä ja lähinnä muutamia kirjeitä läheisille. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Epikurolaisuus oli pitkään kristinuskon suoranainen kilpailija, eivätkä monet sen ajatukset olleet sovitettavissa kristinuskoon. Kristinuskon voitettua kaikki Epikuroksen tärkeimmät kirjoitukset jätettiin kopioimatta ja ne hävisivät.
Kristinusko hävitti vielä kristinuskon syntyvaiheessa kukoistaneen epikurolaisuuden itse asiassa niin täydellisesti, että siitä ei jäänyt näkyviin jälkeäkään. Epikurokset ajatukset löydettiin uudelleen aivan uusina asioina vasta renessanssin ja valistuksen ajan alussa tehtyjen kirjalöytöjen myötä.

Vaan takaisin pääasiaan. Elämässä pitää aina olla korkeampia, käytännössä saavuttamattomissa olevia tavoitteita, joihin omaa elämää voi verrata. Me emme ole valmiita luopumaan omakotitaloistamme emmekä kannettavistamme, mutta silti voimme etsiä elämäämme suuntaa ideaaleista, joissa omaisuuden kerääminen ei ole elämän pääsisältö.
Ei kuitenkaan tarvitse edes tavoitella täydellistä onnen tilaa eli ataraxiaa, vaan voi hyvin etsiä vain vähänkin parempaa elämää Epikuroksen oppien avulla.

Epikurolaisuuden ideaalit on helppo sovittaa yhteen modernin sekulaarin humanismin kanssa hyvän elämän tavoittelussa. Tässä epikurolaisessa humanismissa elämän tavoite ei ole oman onnen maksimointi muiden kustannuksella, vaan onnen etsiminen yhteisen hyvän tavoittelun kautta.
Toki on niinkin, että koko maailmasta voi tulla hieman parempi paikka, kun yhä useampi ymmärtää, että uuden omaisuuden ja vallan tavoittelu ei tee ihmisestä onnellisempaa. Tällaisen muutoksen ei tarvitse olla näkyvä tai edes kovin laaja, jotta sillä voisi olla vaikutusta. Kun ajan henki eli zeitgeist muuttuu, voi koko yhteiskuntaa muovaava tavoitteisto muuttua hitaasti ja huomaamatta.

Epikurolaisuus ei kuitenkaan koskaan etsi valtaa tai enemmistöä, sillä epikurolaisuus on aina yksilön valinta, eikö sitä toivottavasti koskaan opeteta väkisin juuri puhetta oppimaan ymmärtäville pienokaisille eli ei käytetä menetelmää, jolla uskontojen jatkuvuus ja valta on varmistettu vuosituhansien ajan.
Ajan hengen eli zeitgeistin siirtäminen edes pikkuruisen askeleen verran pois omaisuuden ja vallan palvomisesta yksilöiden onnen ja kehittymisen arvostamiseen on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen asia, vaikka sitä ei saavutettaisikaan.

Epikuros rakensi sääntökokoelman, jonka tavoitteena oli mahdollistaa maksimaalisen henkisen tasapainon ja rauhan tavoittelu. Toisaalta hän loi mallia elämälle, joka tuottaa mahdollisimman vähän vahinkoa muille ihmisille. Uskon itse asiassa, että epikurolaisen moraalin ja etiikan opiskelu voisi olla nykyihmiselle selvästi hyödyllisempää kuin dogmaattisiin uskontoihin perustuvan moraalin ja etiikan opettelu.
Epikuros opetti kuinka toisten ihmisten kohteleminen viisaasti ja kunnioittavasti hyödyttää eniten juuri sitä ihmistä joka käyttäytyy viisaasti ja kunnioittavasti. Epikurolaisuus ei ole sitä, että olisi vapaus tehdä mitä haluaa. Yhteiskunnan asettamien sääntöjen ja erityisesti yhteisten sopimusten noudattaminen on epikurolaisuudessa ehdottomana perusolettamuksena. Kun ihminen ei ole ristiriitatilanteessa muiden tai yhteiskunnan kanssa hän pystyy parhaiten tavoittelemaan henkilökohtaista onnea.

Epikurolaisuus ei kuitenkaan ole mielestäni ainoa mahdollinen vastaus, vaan esimerkiksi Stoalaisuus ja moderni humanismi sisältävät asioita, jotka täydentävät ja rikastavat monella tapaa epikurolaisuuden viestiä.
Toisaalta modernissa maailmassa käytännössä kaikki ihmiset luovat myös uskonnoista omat versionsa.Jotkin oman uskon opit nostetaan esiin, osa unohdetaan ja jopa naapuriuskojen kauniimpia oppeja voidaan arvostaa aivan eri tavalla kuin menneen dogmaattisuuden aikana vaikkapa vain 50 vuotta sitten.

Epikurolaisuudessa todellisen onnen saavuttamisessa keskeistä on omien todellisten tarpeiden ja halujen analysoiminen. Kun ne on löydetty, pyritään luopumaan tai ainakin hillitsemään tarpeita ja haluja, jotka eivät todellisuudessa palvele onnen tavoittelua.
Epikuros totesi, että nautinnon jatkuva lisääminen itse asiassa lopulta tuhoaa nautinnon ja mitä yksinkertaisimmista asioita pystyy nauttimaan, sitä helpommaksi elämä muuttuu.

Epukuros vakuutti itse olevansa tyytyväinen tavallisimpaan ja yksinkertaiseen juustoon ja viiniin. Hän tiesi, että kun ihminen on oikeasti nälkäinen, tuottaa yksinkertaisinkin ruoka todellisen nautinnon. Tiedän toki, että nämä asiat on naurettavan helppoa vain todeta mukavassa talossa ja mukavassa tuolissa istuen. Kun asiat ovat hyvin on helppo valittaa kuinka kaikki tämä yltäkylläisyys tuhoaa meidät.
Kuitenkin jo pelkkä vallitsevan asiantilan toteaminen voi olla uuden alku ja moni muukin ihminen voisi hyötyä siitä tiedosta, että vaihtoehtoisia syvällisempiäkin filosofioita on tarjolla kulutushysterian tilalle.

Comments

Miksi kuolemaa ei tarvitse pelätä?

Fri, 26 Oct 2012 09:29:44 +0200

Olen lupautunut puhumaan hieman aiheesta ”Epikuros ja kuolema” Helsingissä pidettävässä hienolta nimeltään ”Toisessa Pohjoismaisessa Epikurolaisten Tapaamisessa” tai ”The Second Nordic Epicurean Meetup” –tapahtumassa. Se on toki todellisuudessa vain hyvin epävirallinen epikurolaisuudesta kiinnostuneiden ihmisten kokoontuminen. Tässä alustukseni niille, jotka eivät paikalle pääse mukaan:

Epikuroksen toisen pääväittämän mukaan ihminen vain palaa kuolemassa siihen tilaan, jossa hän oli ennen syntymäänsä. Epikuros kirjoitti;

”Kuolema ei merkitse meille mitään. Ruumis, joka on hajonnut takaisin elementeiksi ei koe enää tuntemuksia, eikä tuntemuksien puuttuminen merkitse meille mitään.”

Myös Mark Twainin väitetään sanoneen, että

”Olin kuolleena miljoonia vuosia ennen syntymääni, eikä se vaivannut minua lainkaan.”

Stoalainen filosofi Seneca nuorempi puolestaan esittää sanoo Kirjeissään näin:

”On hulluutta kuolla kuoleman pelkoon”.

Stoalainen ajattelu pohjautuu paljolti samoihin perusajatuksiin kuin epikurolainen viisaus ja siksi myös stoalaisen filosofi-keisari Markus Aureliuksen sanat ovat useimpien epikurolaistenkin hyväksyttävissä. Hän kuitenkin jätti lisäksi takaportin esimerkiksi sielun vaellukseen uskoville.

”Kuolemaa pelkäävä joko pelkää tuntemuksien menettämistä tai pelkää uusia tuntemuksia. Todellisuudessa et tule tuntemaan mitään, et myöskään mitään pahaa ja jos sittenkin koet uusia tuntemuksia kuoleman jälkeen, oletkin jokin uusi olento.”

Kuolema on lopulta äärimmäisen tärkeä ja olennainen osa elämää. Itse asiassa nykyisenkaltaista elämää ei voisi olla olemassa ilman kuolemaa. Nimenomaan kuoleman mahdollisuus ja todennäköisyys ovat ajaneet evoluutiota eteenpäin miljoonien vuosien ajan. Jos ensimmäiset amebat olisivat saaneet ikuisen elämän, maapallolla ei todennäköisesti nyt olisi amebaa monimutkaisempia eläimiä.
Jokainen järkevä ihminen haluaa kuitenkin viivyttää kuoleman niin pitkälle kuin se on mahdollista. Yksilön mahdollisimman pitkän säilymisen varmistaminen on eräs evoluution myötä syntyneitä ja vahvistuneita ihmisen toiminnan kulmakiviä. Kuolema on silti äärimmäisen keskeinen osa sitä koneistoa, joka on luonut maapallolla rehottavan elämän valtaisen ja upean moninaisuuden.

Kuoleman pelko on erittäin tärkeä ominaisuus, joka varmistaa, että jokainen yksilö tekee itsensä, mutta samalla ennen kaikkea lajinsa säilymisen hyväksi kaiken sen mikä on mahdollista. Kuolemanpelkoa ei yksinkertaisesti ole mahdollista, eikä edes syytä poistaa kokonaan, sillä usein juuri se pitää meidät toimintakykyisinä vaikeissa tilanteissa.
Kuitenkin lopulta vain kuoleman mahdollistama resurssien uudelleenkäyttö tekee nykyisenkaltaisen luonnon äärettömän monimuotoisuuden mahdolliseksi maapallolla. Ihminen on aina osa luontoa, vaikka olemmekin kehittäneet itsellemme kyvyn kuvitella itsemme jotenkin luonnon ulkopuoliseksi voimaksi.

Toisaalta yhteiskunnassamme on edelleen tahoja joiden edun mukaista on ruokkia kuolemanpelkoa. Meillä on näyttäviä ja hienoja taloja joiden eräs keskeinen tehtävä on ruokkia juuri tätä pelkoa. Näissä taloissa jopa eräs tärkeimmistä sisustuselementeistä on raaka kidutus- ja teloitusväline ja näiden rakennusten seinät on usein koristelu äärimmäisen raaoilla kidutuskuvauksilla.
Talot omistava järjestö lupaa ihmisille ikuisen elämän, toki kertomatta mitä sillä oikeasti tehdään. Tämä lupaus toimii kuitenkin parhaiten, jos kuolema ilman tuon tahon myöntämää ”armahdusta” koetaan erityisen pelottavaksi ja uhkaavaksi.
Juuri siksi monille tuon järjestön edustajille kuolema ei olekaan luonnollinen ja tärkeä osa elämän loputonta kiertokulkua, vaan jopa jonkinlainen rangaistus. Monet tuon järjestön edustajat todellisuudessa kieltävät kokonaan kuoleman olemassaolon, vaikkakin tosin yhä harvempi todella enää uskoo näihin täysin katteettomiin lupauksiin.

Epikurolaisuuden käsitys kuolemasta on omiaan lievittämään nimenomaan omaa kuolemaan pohtiva ihmisen pelkoja. Väitän kuitenkin, että myös omaisten tuska voi lievittyä, jos he näkevät kuoleman olennaisena ja tärkeänä osana kaikkien elollisten olentojen elämää, eikä vain uhkana ja pelotteena.

Paljolti epikurolaisuuden pohjalta ponnistanut stoalaisuuden perustaja Epiktetus kirjoitti:

”Meidän ei tule pelätä kuolemaa tai kipua, vaan kuoleman ja kivun pelkoa.”

Oinoadan Diogenes puolestaan sanoi:

”Pahuuden taustalla ovat nämä asiat; jumalan, kuoleman ja kivun pelko sekä sellaiset mielihalut, jotka ylittävät onnellisen elämän luonnolliset vaatimukset.”

PS. Kuolema on itselleni asia, josta ajattelen nyt tietäväni ehkä jopa hieman tavallista enemmän. Sairastuin vuosi sitten parantumattomaan syöpään ja jään tuon sairauden vuoksi myös työkyvyttömyyseläkkeelle. Olen nyt hengissä yksinomaan hyvin onnistuneiden sytostaattihoitojen ansiosta ja olen viimeisen vuoden mittaan joutunut pohtimaan kuoleman problematiikkaa usein.
Ennen kuin hoidot pystyttiin viimein aloittamaan viime tammikuussa, tilanne oli niin itse asiassa hetken aikaan niin paha, että kuolema oli enää päivien kysymys. Lääkäri itse asiassa vain lähetti minut kotiin tekemään testamenttia ja hoitamaan pikaisesti viimeiset asiat kuntoon.
Onneksi kokonaan toimintansa jo kokonaan lopettanut maksa kuitenkin käynnistyi lopulta uudelleen niinkin yksinkertaisen asian kuin kortisonikuurin avulla ja olen tässä kirjoittamassa näitä sanoja.
Merkillisintä tässä kaikessa on, että en ole koko aikana pelännyt kuolemaa hetkeäkään. Luulen jopa, että Epikuroksen, Markus Aureliuksen ja heidän hengenheimolaistensa ajatusten tunteminen on auttanut ylläpitämään sitä mielentyyneyttä, jonka avulla rajujenkin koettelemusten kohtaaminen on onnistunut.

PPS. Kerron sairaudestani enemmän täällä:

http://odotushuone.blogs.fi/

Blogi kannattaa muuten lukea käänteisessä järjestyksessä eli ensimmäisestä postauksesta uusimpaan, jotta kronologia pysyisi oikeana.

Ylläpidän muuten Facebookissa eräiden tässä kirjoituksessa mainittujen filosofien fanisivuja:

Epikuros:
http://www.facebook.com/epicureanphilosopher
Markus Aurelius:
http://www.facebook.com/aureliusphilosopher
Epiktetus:
http://www.facebook.com/epictetusphilosopher

Comments

Elämmekö kuplassa?

Mon, 22 Oct 2012 17:25:01 +0200

Totuus taitaa olla, että me kaikki väistämättä elämme omissa kuplissamme, jonka läpi katsottuna kuplan ulkopuolinen maailma värittyy tuon kuplan väriseksi. Tuon kuplan läpäisykyky kuitenkin vaihtelee. Toisilla ihmisillä kupla on niin vahva, että sen läpi ei pääse mitään muuta kuin kuplan väriin sopivaa tietoa, kun taas toisilla kupla päästää läpi enemmän myös muita värejä.
Väistämättä meistä aivan jokaisella kuitenkin on oma kuplamme, jonka rakentaminen on voinut kestää vuosikymmeniä. Kupla voi myös hajota, mutta ihmisluonto vain taitaa olla niin rakentunut, että uuden kuplan rakentaminen alkaa välittömästi.

Voipi olla niinkin, että tuo suojakupla on välttämätön ja ehdottoman tarpeellinen suojamekanismi, joka pitää ihmisen toimintakykyisenä ympäristössä, joka on täynnä ristiriitaisia signaaleja.
Voisi olla niinkin, että pelkkä mielenterveyden ylläpitäminen vaatii suojakuplan olemassaoloa ja laitoksissa on paljon ihmisiä, joiden kupla on hajonnut, mutta jotka eivät ole onnistuneet rakentamaan uutta kuplaa.

Henkinen suojakupla siis toisaalta estää meitä usein omaksumasta uusia ajatuksia ja voi estää hyväksymästä oikeaakin tietoa, joka on kuplan kanssa ristiriidassa. Toisaalta se myös pitää meidät järjissämme.
Olennaista ehkä onkin tuon kehittää tuon suojakuplan rakennetta ja luonnetta sellaiseksi, että sen läpi pääsee helpommin.
Uskon itse asiassa, että tuon ominaisuuden kehittäminen on mahdollista, kun ongelman tiedostaa. Pelkkä suojakuplan olemassaolon kieltäminen ei välttämättä autakaan mitään.

Tämä kaikki on tietysti itsestään selvää jokaisella ajattelevalle ihmiselle, mutta joskus tekee ainakin itselle hyvää päästä pohtimaan myös elämän itsestäänselvyyksiä.

Comments

Miksi Suomessa ei enää käytetä lapsityövoimaa tehtaissa?

Mon, 16 Jul 2012 16:10:03 +0200

"Lapsilla ei ole enää pikkuveljiä, jotka työskentelisivät hiilikaivoksissa; heillä ei ole enää pikkusiskoa, joka yskisi puuvillanpölyä keuhkoistaan tekstiilitehtaassa. Miksi? Koska me organisoiduimme; me mursimme hikipajojen vallan tässä maassa; nyt meillä on lasten työntekoa säätelevät lait. Niitä ei ole saatu hyväntahtoisina lahjoina valistuneelta johdolta. Niiden eteen on taisteltu, niiden vuoksi on vuodettu verta, niiden puolesta on kuollut aivan meidän kaltaisiamme ihmisiä. Lasten tulisi tietää tämä. Tämä on se syy miksi laulan laulujani. Tämä on se syy miksi kerron näitä tarinoita. Jos ei ole juuria, ei ole hedelmiäkään."

- Country-laulaja Utah Phillips.

Lähtökohtana on se, että työväenliike eli ay-liike ja poliittinen työväenliike yhdessä ovat länsimaissa estäneet kapitalisteja käyttämästä halvinta mahdollista työvoimaa eli pieniä lapsia hyväkseen. Jos tätä ei olisi tehty, köyhimpien lapset joutuisivat edelleen raatamaan tehtaissa.
Meidän on toki syytä yhä taistella sellaisen maailman puolesta, jossa lapsia ei pakoteta raatamaan tehtaissa missään maailman kolkassa. Kyse on todellakin pakosta. Lapsi ei vapaaehtoisesti lähde kahdeksaksi tunniksi tehtaaseen töihin, vaan hänet normaalisti pakotetaan siihen. Elintason nostaminen on ainoa keino vapauttaa lapset ja yleinen elintaso nousee vain jos väestönkasvu pysyy tietyissä rajoissa. Eliittihän voi aina mainiosti, eikä eliitin lapsia koskaan ole tehtaissa.

Vaikkapa Bangla Deshin ongelmat eivät ratkea lapsia työllistämällä, vaan rajoittamalla radikaalisti väestön kasvua. Miksi kaikissa hyvinvointivaltioissa väestönkasvu on kurissa? Mikä yhteys on työvoiman tarjonnalla ja sen hinnalla? Miksi kapitalisti joutuu maksamaan pienen väestönkasvun maissa työstä enemmän kuin suuren väestönkasvun maissa?
Raa'an kapitalismin teoreetikot ovat luomassa perustaa ideologialle. Ideologia on aina vain yksi tapa nähdä asioita, ei totuus.
Väestön kasvu on aina kapitalistin edun mukaista, koska silloin työvoiman hinta (lue: työväestön elintaso) pysyy alhaisena. Siksi raa'an kapitalismin kannattajat hyökkäävät usein jopa raivokkaasti kaikkea väestönkasvun rajoittamista vastaan. Pysyvä, rakenteellinen köyhyys kuitenkin johtuu useimmiten pitkälti nimenomaan väestönkasvusta. Korrelaatiot on tosin helppo kääntää väärinpäin, kun oma ideologia sitä vaatii.

Lapsityövoimaa ei enää käytetä Euroopassa. Tämä maan- ja maanosanlaajuinen muutos oli seurausta vain ja ainoastaan työväenliikkeen toiminnasta ja varsinkin työväenliikkeen vallan kasvun pelosta, joka ajoi kapitalistit myöntymään raa'an kapitalismin pehmentämiseen. Robert Owenin kaltaiset valistuneet työnantajat olivat toki demokraattisen, kapitalismia pehmeämpään suuntaan uudistaneen työväenliikkeen alullepanijoita. Todellisia tuloksia syntyi kuitenkin vasta kun näitä ajatuksia ryhdyttiin ajamaan joukkovoimalla sekä työnantajien suuntaan että poliittisesti parlamenteissa.
On merkillistä miten heikosti ihmiset todella tuntevat historiaa ja miten herkästi historiaa väritetään tukemaan omaa nykyistä ajatusmaailmaa. Demokraattisen länsimaisen työväenliikkeen keskeinen rooli länsimaisen kapitalismin uudistajana näyttää todellakin olevan täysin tuntematon asia monille. Toki myös itäisen totalitaarisen kommunismin pelko ajoi moniin uudistuksiin.

Ei kuitenkaan luulisi olevan liian vaikeaa erottaa kommunismin täysin tuominnutta länsimaista demokraattista työväenliikettä ja itäistä kommunismia. Ne ovat kaksi aivan eri asiaa, kuten jokainen historiaa vähänkin opiskellut tietää. Länsimainen sosialidemokratia oli itse asiassa pitkään Kominternin päävihollinen, jonka nujertaminen oli kommunistien ykköstehtävä.
Kommunismilla voi toki aina lyödä myös länsimaista demokraattista työväenliikettä, jolla ei todellisuudessa ole mitään tekemisestä koko asian kanssa, muuta kuin, että se on 20-luvulta lähtien hartiavoimin taistellut kommunismin leviämistä vastaan. Tämä on vähän sama asia kuin syyttää meidän kilttiä evlutilaista kirkkoamme katolisen kirkon vastenmielisestä politikasta; "koska niillä on yhteiset juuret"...

Comments

Mistä saisi uskontojen ongelmia käsitteleviä suomenkielisiä äänikirjoja ihan ilmaiseksi?

Sun, 19 Feb 2012 09:15:47 +0100

Työhöni toimittajana sisältyi paljon ajamista ja näiden ajomatkojen aikana ehti miettiä paljon asioita. Olen koonnut yhteen hieman yli tunnin mittaiseen mp3-tiedostoon tai oikeastaan mp3-esseekokoelmaan näitä automatkoilla syntyneitä ajatuksia otsikolla "Nopeita ajatuksia uskonnoista". Mukana on myös hieman filosofisempaa pohdiskelua humanismista ja historian tulkitsemisesta.
Olen äänittänyt puheet yleensä matkapuhelimen äänitystoiminnolla samalla kuin ajan autoa, joten taustaäänien maailma koostuu lähinnä auton äänistä ja vaihtamisesta. Puhe on siis niin suoraa ja avointa pohdiskelua elämän peruskysymyksistä, kuin ylipäätään on mahdollista.

Useinhan nämä ajatukset ovat johtaneet myös blogi-kirjoitukseen tähän Ajatuksia olemisesta blogiin ja viime vuosina yhä useamain englanninkieliseen Being Human -blogiini tai A Little Book for Humanity -blogiin
En ole kuitenkaan koskaan kuunnellut itse nauhaa ennen kirjoittamista, vaan kirjoitukset ovat aina syntyneet erillisen prosessin kautta. Pari tiedostoa olen äänittänyt myös kotona ruokatunnilla ruokaa lämmittäessä, jolloin taustaäänenä on lähinnä Osku-koiran haukuntaa...

http://bittitohtori.pp.fi/Nopeita_ajatuksia_ajaessa01.mp3

Kyseessä on siis noin tunnin mittainen pläjäys todella vapaata ajattelua. Voit tallentaa sen myös omalle koneellesi kun näpäytät linkin päällä hiiren oikeaa näppäintä ja valitset kohdan ’Tallenna kohde nimellä’… (tai ’Save the target as’ tai ’Save as…’ selaimesta riippuen )ja voit vapaasti kopioida tiedoston mp3-soittimeesi tai matkapuhelimeesi vaikkapa bussimatkoilla kuultavaksi.

Tiedostot ovat 'Creative Commons' ¨-lisenssillä, ja vapaa jälleenjakelukin on sallittu, kunhan vain tekijä eli Jaakko J. Wallenius ja Ajatuksia olemisesta –blogi osoitteessa http://uskoitseesi.blogs.fi mainitaan. Jos vielä lopuksi napautatte sivun alareunassa olevaa linkkiä Sam Harrisin todella uunituoreeseen 'Free Will' -kirjaan tienaan minäkin muistaaksi kaksi tai kolme senttiä napautukselta.

Ajatuksia olemisesta -blogin ensimmäiset sellaiset 30 pikku esseetä ovat myös tarjolla mp3-muodossa. Äänitys taisi tapahtua keväällä 2008. Kyse on yli 400 megatavun jötkäleestä eli oikeastaan 2 tunnin ja 51 minuutin pituisesta äänikirjasta.
Tiedosto majailee Saunalahden palvelimella ja sen ja tuon edellisen saa toki ladata omalle koneellekin ja omaan mp3-soittimeen. En muista oliko palvelimella jotain ulos menevän tiedonsiirron määrän rajoituksia, mutta jos lataus ei enää onnistus, on Saunalahti voinut panna jarrut päälle.

http://bittitohtori.pp.fi/Ajatuksia_olemisesta.mp3

Minulla on Saunalahden Iso G –palvelussa 50 gigaa tilaa, jonka sisällön voi jakaa myös nettiin, kuten nyt olen tehnyt. Palvelun hienous on siinä, että kaikki palvelimella olevat tiedostot saavat samalla automaattisesti oman julkisen nettiosoitteen, eikä mitään käyttöoikeuksia tarvitse säätää tiedosto kerrallaan: http://isog.pp.fi/
Nyt osoitteema oleva 'Bittitohtori' tulee viime kuussa lopetetun sivutoimisen tietokonehuolto-yritykseni mukaan. Sairastuin viime syksynä parantumattomaan syöpään ja olen ollut sairaslomalla marraskuun alusta lähtien. Nyt on siis aikaa ja tarmoa puuhailla näidenkin asioiden kanssa enemmän... Lisää sairaudestani ja sen vaiheista osoitteessa http://odotushuone.blogs.fi
Poika kuitenkin jatkaa firmaa, joten tietokoneiden huolto Lohjalla jatkuu edelleen ks. http://www.bittitohtori.com

Kaikki äänitteet ovat vuosilta 2007-2009, mutta niiden aiheet ovat sellaisia, että niiden teon ajankohdalla ei ole oikeastaan yhtään mitään merkitystä. Silloisen onnettoman Fujitsu-rakkineeni epäsäännöllisesti käynnistyvän tuulettimen ulina tuo välillä vaihtelua äänimaailmaan.

Kaikki tiedostot ovat myös Saunalahden palvelimilla erillisinä tiedostoina.Ensiksi essee-kokoelman muodostavat tiedostot:

Autoillessa syntyneet irtotiedostot ovat täällä:

http://bittitohtori.pp.fi/ateismin_tarpeesta.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/ihmiskasitys_ja_humanism.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/kuolemanjalkeen.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/lapsen_usko.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/mailmankatsomus.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/monikulttuurisuus.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/radikaali_ja_konservatiivi1.mp3
http://bittitohtori.pp.fi/radikaali_ja_konservatiivi2.mp3

Comments

Miksi entinen juoppo voi olla paras hyveen esikuva?

Sat, 18 Feb 2012 04:01:54 +0100

Minusta tätä ei asiaa voi sanoa tämän selvemmin kuin kuvassa olevassa tekstissä sanotaan. Koitetaan kuitenkin sanoa asia vielä toisin sanoin: Ihmiset jotka eivät tykkää viinasta laulusta ja naisista saavat hyveellisyyden puoli-ilmaiseksi, mutta ne jotka tykkäävät ryyppäämisestä ja rellestämisestä saavat usein tehdä sata kertaa enemmän töitä päästäkseen samaan lopputulokseen.

Todellisuudessa viinasta luopuva juoppo voi siis olla hyveellisempi ihminen kuin sellainen, joka ei alunperinkään tunne viehtymystä viinan juontiin.
Tarkoitan lauseellani sitä, että me emme yleensä osaa arvostaa sitä, että ihminen toimii oman perusluonteensa vastaisesti jossakin asiassa. Usein ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä asiassa, joka toisille tulee kuin Manulle illallinen, ihan luonnostaan.

'Hyveellinen' ja 'paheellinen' ovat tietysti sinänsä yhteiskunnan omien tarpeidensa vuoksi luomia termejä, joiden avulla pyritään kannustamaan yksilöiden kättäytymistä yhteiskunnan enmmistön hyödyliseksi katsomaan suuntaan.

Suuri stoalainen filosofi-keisari Marcus Aurelius kirjoitti puolestaan kirjassaan 'Itselleni' näin:

"Älä masennu tai tunne itseäsi lyödyksi, jos päiväsi eivät täyty viisaista ja moraalisesti arvokkaista teoista. Nouse ylös jokaisen epäonnistumisen jälkeen, elä kuin ihminen - kaikkine epätäydellisyyksineenkin - ja jatka täydellisen omistautuneena niiden päämäärien tavottelua, joita olet itsellesi asettanut."

(Oma käännnös)

Mielestäni kahtiajako hyviin ja pahoihin on kristinuskon levittämä outo ajatus, jossa joko mennään taivaaseen tai helvettiin eli elämässä on vain kaksi vaihtoehtoa; olla hyvä tai huono.
Oikeassa elämässä asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, vaan harmaan sävyjä on loputtomasti. Ihminen voi elää korkean moraalista ja eettisesti kestävää elämää ja silti tehdä virheitä.
Täydellistä ihmistä ei ole vielä naisesta syntynyt. Ihmiset myös ajautuvat helposti tilanteisiin, joissa joutuu tekemään valintoja pahan ja pienemmän pahan välillä.

George Orwell puolestaan pohtii samaa asiaa hieman eri kantilta esseessä "Ajatuksia Gandhista" joka julkaistiin Partisan Review -lehdessä tammikuussa 1949.

"Ihmisenä olemisen syvintä sisintä on ajatus siitä, että emme hae täydellisyyttä; olemme valmiita tekemän syntiäkin tukeaksemme ystäviämme, emme vie asketismia pisteeseen, jossa se tekisi ystävällisen kanssakäymisen mahdottomaksi ja olemme varautuneet siihen, että elämä lopulta voittaa ja murskaa meidät; tuo lopputulos on väistämätön hinta siitä, että sidomme rakkautemme toisiin ihmisyksilöihin."

(Oma käännnös)

Perustamani Marcus Aureliuksen fanisivu Facebokissa: http://www.facebook.com/pages/Marcus-Aurelius/123395559393

Perustamani George Orwellin fanisivu Facebokissa: http://www.facebook.com/pages/George-Orwell/117663405816

Comments

Miksi ajattelemme useammin perunalastuja kuin oikeudenmukaisuutta?

Tue, 14 Feb 2012 01:37:10 +0100

”Emme jaksa kovin kauaa piitata korkeammista arvoista, kun meidät yritetään vakuuttaa niiden arvosta heikosti myyvän, paljolti huomiotta jäävän, niin sanotun filosofin essee-kokoelman avulla. Samaan aikaan takana olevassa kaupungissa maailman suurimpien mainostoimistojen loistavat osaajat tuottavat huikeaa alkemiaansa ja saavat jokaisen hermosäikeen sykkimään uudenlaisen pesuaineen tai maukkaan välipalan nimissä.”

"Jos ajattelemme usein tuoksuvaa lattiankiilloketta tai pippurisia perunalastuja,
mutta hyvin vähän kestävyyttä tai oikeudenmukaisuutta, ei vika ole vain meissä. On myös niin, että nämä tärkeimmät hyveet eivät yleensä ole sellaisessa asemassa, että ne voisivat ryhtyä mainostoimisto Young & Rubicamin asiakkaiksi."

- Filosofi Alain de Botton vielä suomentamattomassa kirjassaan “Religion for Atheists: A Non-believer's Guide to the Uses of Religion". Käännös Jaakko J. Wallenius.

Lainaukset ovat englanninkielisestä Being Human - blogistani osoitteessa http://beinghuman.blogs.fi/

Bloggaan suomeksi Ajatuksia Olemisesta –blogissa osoitteessa http://uskoitseesi.blogs.fi/
Olen koonnut suurten humanististen ajattelijoiden lainauksia ja niiden kommentointia myös A
Little Book of Humanity -blogiin osoitteessa http://thelittlebook.blogs.fi/
Muutamia ensimmäisiä näistä lainauksista on kännettynä Sata Ikkunaa Ihmisyyteen -blogissa osoitteessa http://ikkunat.blogs.fi/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_de_Botton
Alain de Botton (s. 20. joulukuuta 1969, Zürich) on sveitsiläinen kirjailija ja yrittäjä. Hän muutti perheensä mukana Englantiin kahdeksanvuotiaana ja asuu nykyään Lontoossa. Alain de Botton opiskeli historiaa Cambridgen yliopistossa Gonville and Caius Collegessa 1988–91, josta hän valmistui parhain arvosanoin.Hän on tunnettu kirjoistaan, joiden teemaa on luonnehdittu "arkipäivän filosofiaksi".

Alain de Botton julkaissut ainakin seuraavat teokset:

Essays In Love (1993). Tunnetaan myös nimellä On Love: A Novel (2006).
suomeksi: Rakkauden koetus: esseeromaani. Suomentanut Tomi Snellman. WSOY, Helsinki, 2005.
The Romantic Movement (1994).
Kiss and Tell (1995).
How Proust Can Change Your Life (1997).
suomeksi: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, Helsinki, 2007.
The Consolations of Philosophy (2000).
suomeksi: Filosofian lohdutukset. Suomentanut Tomi Snellman. WSOY, Helsinki, 2003.
The Art of Travel (2002).
Status Anxiety (2004).
The Architecture of Happiness (2006).
The Pleasures and Sorrows of Work (2009).
A Week at the Airport (2009).

Comments

Mitä yhteistä on puutarhanhoidolla ja filosofialla?

Sun, 12 Feb 2012 18:39:59 +0100

"Jos puutarhanhoito on järjestyksen tuottamista kaoottiseen universumiin, on filosofia järjestyksen tuottamista kaoottiseen mieleen."

- Jaakko J. Wallenius

Puutarhani on vain pienen pieni palanen universumia. Kuitenkin se on ainoa osa sitä, jossa voin saadaan aikaan juuri sellaisen järjestyksen, joka tuottaa juuri minulle rauhan ja tyytyväisyyden tunteita.

Samalla tavalla mieleni on hyvin pieni osanen ihmiskunnan muodostamaa kokonaisuutta, mutta se on ainoa paikka jossa voin tuottaa sellaista mielen järjestystä, joka tuottaa juuri minulle rauhan ja tyytyväisyyden tunteita.

Filosofia on minulle äärimmäisen tärkeä työkalu tässä mielen puutarhan hoidossa. En väitä olevani itse mikään filosofi, mutta jos näen sen vaivan, että kumarrun ja kerään ne pienet ajatustimantit, joita menneisyyden suureet filosofit tarjoavat, ne ehkä auttavat minua luomaan myös omaan mieleeni kaipaamani rauhaisan puutarhan.

Tärkeintä on kuitenkin luoda jotakin, joka tyydyttää minua itseäni ja auttaa minua jaksamaan läpi juuri tämän elämän, joka osakseni on tullut.

Comments

Millainen ihminen on rationalisti?

Wed, 21 Sep 2011 21:41:03 +0200

"Kun puhun järjestä tai rationaalisuudesta, tarkoitan luottamusta siihen, että me voimme oppia myös omiin virheisiimme ja erehdyksiimme kohdistuvasta kritiikistä. Voimme oppia etenkin toisilta ihmisiltä tulevasta kritiikistä, mutta myös itsekritiikistä.

Rationalisti on yksinkertaisesti henkilö, jolle on tärkeämpää oppia kuin olla oikeassa. Hän on henkilö joka on valmis oppimaan muilta - ei yksinkertaisesti omaksumalla muiden ihmisten mielipiteitä, mutta myös antamalla ilolla muiden kritisoida omia ideoitaan ja iloisesti kritisoimalla muiden ihmisten ideoita. Painotus on kriittisessä keskustelussa.

Aito rationalisti ei ajattele, että hänellä tai kenelläkään muulla olisi hallussaan totuus; eikä hän ajattele, että pelkkä kritiikki auttaisi synnyttämään uusia ideoita. Hän kuitenkin tietää, että ajatusten maailmassa vain kriittinen keskustelu voi auttaa erottamaan jyvät akanoista. Hän on tietoinen siitä, että jonkin idean hyväksyminen tai hylkääminen ei ole koskaan puhtaasti rationaalinen asia. Aito rationalisti kuitenkin ajattelee, että vain kriittinen keskustelu voi antaa kypsyyttä näkemään ajatukset useammalta näkökulmasta ja tekemään nistä oikean arvion."

Oma käännökseni katkelmasta tieteen filosofi Karl Popperin esseestä 'Vapaudesta' kokoelmassa 'Koko elämä on ongelmien ratkomista' (1999) ("On Freedom" in "All Life is Problem Solving" (1999)

Oma huomatukseni: Kannattaa kuitenkin muistaa, että rationaalinen keskustelu vaatii aina, että keskustelun molemmat osapuolet hyväksyvät edes jollakin tasolla rationaalisuuden hyväksyttäväksi kriteeriksi argumentoinnissa. Karl Popper itsekin totesi, että sellaisen ihmisen kanssa ei yleensä kannata argumentoida rationaalisesti, joka tähtää päätäsi pistoolilla.

Popperin ajatukset ovat toki todellisuudessa pelkkiä taivaanrannassa siintäviä haavekuvia, mutta ilman tällaisia suurempia, tavoittamattamassa olevia päämääriä elämä olisi paljon harmaampaa. Edes pyrkiminen johonkin suuntaan tuottaa kuitenkin aina paremman tuloksen kuin paikalleen jämähtäminen, vaikka perille ei koskaan pääsisikään.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Popper
"Sir Karl Raimund Popper (28. heinäkuuta 1902 Wien, Itävalta-Unkari – 17. syyskuuta 1994 Lontoo, Britannia) oli itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi, jonka näkemyksiä pidetään eräinä vaikutusvaltaisimmista myös 1900-luvun yhteiskuntafilosofiaan.
Hänen suurin saavutuksensa tieteenfilosofian saralla oli falsifioinnin painottaminen induktivismin sijaan tieteellisten teorioiden todellisena tunnusmerkkinä. Popper vaikutti merkittävästi analyyttisen filosofian kehitykseen. Hänen tietoteoreettinen kantansa on instrumentalistinen, vaikka sen pohjana onkin vahva tieteellinen realismi."

Comments

Oliko kristillinen kirkko todellakin nykyisen hyvinvointivaltion ja tasa-arvon luoja?

Tue, 30 Aug 2011 13:20:48 +0200

Helsingin Sanomiin Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin tuoreesta kirjasta "Uskon sanat" arvostelun kirjoittanut Jussi Ahlroth toteaa arvostelussaan, että "Maallistumisen myötä kristillisestä virtuaalisesta yhteisöstä on tullut valtavirtaa. Kirjoittajien mukaan tästä todistavat hyvinvointivaltio, tasa-arvo ja julkiset palvelut. He pohtivat tämän olevan Pyhän hengen aukeamista historiassa."
Kun luin tämän, voisi sanoa, että sydän kylmeni. Kuinka voi olla mahdollista, että filosofeiksi itseään kutsuvat ihmiset voivat hairahtua näin alkeelliseen ajatusvirheeseen. Oman lempi-ideologian puolustaminen vain näyttää aivan liian usein edelleen ajavan totuuden etsimisen edelle, vaikka ihminen kutsuisi itseään filosofiksikin.

Tosiasiahan on, että hyvinvointivaltio, tasa-arvo ja julkiset palvelut ovat meillä olemassa enemmänkin kristinuskosta huolimatta, eivät suinkaan mitenkään erityisesti sen ansiosta.
Relanderilta ja Nevanlinnalta on jäänyt ehkä huomaamatta sellainenkin pikkuseikka, että sen 1500 vuoden ajan, jolloin kristinuskolla oli täydellinen ja ehdoton ideologinen ylivalta Euroopassa, eivät hyvinvointivaltio, tasa-arvo ja julkiset palvelut toteutuneet missään.

Hyvinvointivaltion, tasa-arvon ja julkisten palveluiden syntymiseen tarvittiin ensin renessanssissa alkanut ja valistuksen ajalla kuorestaan puhjennut kirkosta riippumattoman humanistisen, rationaalisen ja tieteellisen ajattelun nousu.
Tuo uusi ajattelutapa rikkoi ensiksi kristinuskon ideologisen hegemonian ja sitten synnytti uudenlaisen ajan hengen (zeitgeistin), joka aikanaan mahdollisti myös sosialismin ja työväenliikkeen kaltaisten uusien yhteiskuntaa muuttavien voimien syntymisen.

Humanistisen ja rationaalisen perusasenteen läpilyönti ja työväenliikkeen poliittisen vallan kasvu johtivat hyvinvointivaltion, tasa-arvon ja julkisten palveluiden rakentamiseen. Niiden vuosisatojen ajan, joina nämä ajatukset todella tuotiin keskusteluun ja lopulta myös toteutettiin olivat kristillisten kirkkojen johtomiehet vastakkaisella puolella nimenomaan vastustamassa hyvinvointivaltion, tasa-arvon ja julkisten palveluiden rakentamista. Tämän asian tarkistaminen historiasta ei vaadi edes kovin suurta vaivannäköä.

Vallan toinen asia on, että humanistinen ajattelu myöhemmin muutti myös kristillisen kirkon perustuksiaan myöten. Jeesuksen sanomassa on toki jo alunperin samoja arvoja kuin humanistisessa jokaisen ihmisen perusarvoa korostavassa ajattelussa, mutta 1500 vuoden ajan ne eivät valitettavasti mitenkään näkyneet kristillisten kirkkojen toiminnassa.
Kristilliset kirkot siunasivat 1500 vuoden ajan feodaaliajan äärimmäisen epätasa-arvon, maaorjuuden, yksinvaltiaiden hirmuteot, noitien polttamisen ja inkvisition julmuudet.

Humanistinen perusajattelun läpilyönnin aiheuttama zeitgeistin muutos muutti kuitenkin etenkin perusteellisesti myös kristillistä kirkkoa. Jeesuksen alkuperäinen ja vuosituhansien ajan lähes täysin piilossa ja käyttämättä ollut humanistinen perussanoma toki helpotti uudenlaisen humanistisen asenteen leviämistä myös kristillisiin valtionkirkkoihin.
Muutospaine kuitenkin tuli ulkopuolelta; kun yhteiskunnat muuttuivat, piti kirkkojenkin muuttua, jotta ne eivät olisi joutuneet kokonaan marginaaliin.

Perustaltaan kuitenkin on kysymys siitä, että humanistinen perusajattelun läpilyönti muutti aikaa myöten myös kristillisen kirkon, ei siitä, että kristillinen kirkko olisi muuttanut yhteiskuntaa piiruakaan humanistisemmaksi 1800- tai 1900-luvuilla, jolloin luotiin perusta nykyiselle hyvinvointivaltiolle, tasa-arvolle ja julkisille palveluille.
Jos miettii millainen suomalainen valtionkirkko oikeasti oli vielä 1930- ja 40 -luvuilla, muuttuu Nevanlinnan ja Relanderin ajatus kristillisestä kirkosta hyvinvointivaltion synnyttäjänä suorastaan huvittavaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen luotiin nykyisen hyvinvointivaltion, tasa-arvon ja julkisten palveluiden pohja ja tämän pohjan rakentajia olivat todellakin aivan muut tahot kuin kristillinen kirkko.

Onnekseen valtionkirkko kuitenkin pystyi mukautumaan tähän kehitykseen, eikä se enää asettunut sen kanssa poikkiteloin kuten kristilliset kirkot olivat aikaisemmin tehneet vuosisatojen ajan, jolloin kristilliset valtionkirkot vastustivat tiukasti ja horjumatta todellisen sukupuolten ja sosiaalisen tasa-arvon, verotuksen kautta tapahtuvan tulonjaon tasaamisen ja yhteiskunnan tarjoamien sosiaalipalveluiden kaltaisia radikaaleja uusia ajatuksia.

PS. Filosofi A. C. Grayling kuvaa loistavassa kirjassaan "Towards the Light" sitä prosessia, joka lopulta johti humanistisen ajattelun läpilyöntiin ja kristillisten kirkkojen henkisen ylivallan hiipumiseen.

PPS. Juolahti vielä mieleeni, että Nevanlinna ja Relander ovat voineet tarkoittaa "Pyhän hengen aukeamisella historiassa" sitä, että hyvinvointivaltio, tasa-arvo ja julkiset palvelut ovat toteutuneet heidän jumalansa tahdon mukaisesti, vaikka kristillinen kirkko ei hommassa olisikaan mitenkään erityisesti ollut mukana.
Ajatus on tietysti hyvin kummallinen. Luonnollisesti herää kysymys siitä miksi tuo jumala olisi tuominnut tuhannet aikaisemmat sukupolvet elämään ilman hyvinvointivaltiota, tasa-arvoa ja julkisia palveluita ja olisi nähnyt hyväksi antaa ne vain aivan viimeisimmille sukupolville.

Comments

Voivatko ìhmisen mieli ja tajunta jatkaa elämäänsä ilman ruumista?

Wed, 24 Aug 2011 21:22:53 +0200

Ihminen on kokonaisuus, joka koostuu kehosta ja aivoista. Aivot ovat se ihmisen kehon osa, joka on evoluution myötä kehittynyt erityisesti hallitsemaan ja ohjaamaan kehon toimintaa.
Aivot tekevät tätä kehon ohjaamista ja hallintaa miljoonilla eri tavoilla joka ainoa hetki. Aivot seuraavat miljoonia ja taas miljoonia kehon tapahtumia herkeämättä koko elämäni ajan, nukkuessabu ja valveilla ja myös kun olen tajuttomana.

Aivot eivät kuitenkaan vaivaa minua näillä miljonilla pikkuseikoilla, sillä tietoisuuteni tukehtuisi sekunnissa, jos sen pitäisi ottaa kantaa jokaiseen tapahtumaan kehossasi.
Kaikki tämä työ tapahtuu alitajunnassasi, joka työskentelee ylikierroksilla joka ainoa sekunti, jonka olen hengissä. Täältä tajunnan tasolle väläytellään vain ehdottomia hupipuasioita; "Rakko täynnä", "Nälkä" tai "Sormea polttaa".
Kaikki tämä tapahtumat ovat toki myös kehon hermosolujen tapahtumia, mutta niiden tulkinta ja merkityksen antaminen niille tapahtuu aivoissa. Keho ei yksinkertaisesti voi toimia ilman aivoja. Toisaalta täydellinen aivokuolema on aina ehdoton loppu: siitä ei ole paluuta, vaikka ruumis vielä saataisiinkin pidettyä keinotekoisesti toiminnassa.

Toisaalta se mitä olemme ja missä me olemme muovaa aina tietosuutemme perustan, mutta me olemme siitä merkillinen eläinlaji, että me voimme vaikkapa kirjoista ja kuvista vastaanottaa ärsykkeitä, jotka eivät olekaan todellisia ja jotka voivat silti muuttaa tajuntaamme ja käsitystämme todellisuudesta jopa rajustikin.
Ihminen on myös todennäköisesti ainoa eläinlaji, joka voi kokonaan irtaantua oman fyysisen todellisuutensa rajoista ja katsella asioita, jotka eivät ole koskaan olleet sen omassa näköpiirissä. Kun asiaa oikein ajattelee, niin on sittenkin aika merkillistä, että ihminen voi katsoa ilman silmiä, vain aivojensa avulla.

Vaikka meidän fyysinen todellisuutemme muovaa meitä varmasti eniten, se mitä me teemme aivoillamme voi olla jo yhtä tärkeää mielemme ja tajuntamme kehityksen kannalta.
Nälkä, jano tai seksuaalinen halu eivät enää kuitenkaan ohjaa meitä samassa määrin kuin lajimme alkuhämärissä. Kun ne on tyydytetty, niin meidän toimintaamme määrittävätkin aivojen luomat tarpeet. Vanha kunnon Maslowin tarvehierarkia ihan oikeasti toimii yhä.

Minusta kuitenkin fantastisinta aivoissa on se, että alitajunta ei ole enää suinkaan vain kehon palvelija, vaan siitä on kehittynyt tietoisen tajunnan apulainen, joka koko ajan prosessoi minulta piilossa niitä miljoonia vaikutteita, ajatuksia ja kokemuksia, joita eläessäni kerään.
Sivumennen sanoen olen kuitenkin kokenut, että alitajunta antaa parhaiten vastauksia, jos pystyn todella vapauttamaan tietoisen tajuntani kuuntelemaan alitajuntaa ja vastaanottamaan sen viestejä. Se taas vaatii uskoa siihen, että asiat voivat edetä mielessä itsestään, kun vain antaa aivoille riittävästi vapautta.
Ihan käytännön tasolla ainakin minulle sellaiset asiat kuten puutarhanhoito, imurointi ja silitys ovat tapahtumia, joiden jälkeen minut yleensä löytää tietokoneen näppäimistöä kolhimasta.
Tällainen mekaaninen, mutta huomiota vaativa puuha ehkäpä antaa alijtajunnalle juuri sopivan tilan jyllätä ja peuhata aivojen varastoiman datan parissa.

Toisaalta sellaiset käsitteet kuin ‘minuus' ja 'tietoisuus' eivät suinkaan ole asioita, jotka olisivat vain joko päällä tai pois päältä. Jokainen ameebakin on varmasti tietoinen siitä missä se loppuu ja toinen ameeba alkaa ja on siis tietyllä perustasolla tietoinen omasta olemassaolostaan.
Tietoisuus omasta minästä on varmasti asia, joka on kehittynyt lukemattomien muiden elävien olentojen ominaisuuksien tavoin pikkuhiljaa evoluution myötä aina vain korkeammalle tasolle.

Lajinkehityksen huipulla tällä hetkellä olevista eläimistä vaikkapa koira tai kissa tietävät varmasti olevansa olemassa ja olevansa yksilöitä; ne eivät vain voi ihmisen tavoin ilmaista sitä sanoin.
Ihmisen kyky ilmaista ja kuvata sanojen avulla oma minuutensa on juuri ja nimenomaan tuon kielen ansiosta erilainen kuin muilla eläimillä. Se ei tarkoita suinkaan sitä, että ihmislajin minuuden tai tietoisuuden todellinen fysiologinen perusta olisi jotenkin erilainen kuin muilla samalla kehitystasolla olevilla eläinlajeilla.

Nimenomaan kielen avulla ihminen on vain pystynyt luomaan aivan uudenlaisen käsitteistön minuuden käsittelyyn ja nostamaan asian aivan uudenlaiselle abstraktiuden ja myös monimutkaisuuden tasolle.
Juuri kehittämäni ‘abstraktin monimutkaisuuden laki’ muuten sanoo, että jos abstraktit käsitteet voivat monimutkaistua, ne myös vääjäämättä aina monimutkaistuvat.

Voi tietysti myös väittää, että kielen avulla ihminen on jo luonut avain uudenlaisen 'minuuden', jota ei muilla elänlajeilla ole. Tämä minuus on kuitenkin aina kehon ja tajunnan yhdistelmä, eikä toista voi olla ilman toista.
Niinpä eräiden utoopikkojen jo hellimä ajatus tajunnan varastoimisesta bitti bitiltä kovalevylle ja elämän jatkamisesta pelkän mielen elämän jatkumisena on aivan samanlainen haavekuva, kuin uskovaisten hellimä ajatus ruumiista erillään olevan sielun olemassaolosta.

Ymmärän hyvin, että ihmisen kehittämän ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen menetelmä puheen ja ajastusten säilyttämiseksi jopa sukupolvesta toiseen on voinut johtaa harhakuvaan siitä, että ihmisen mieli voisi jatkua, vaikka hänen ruumiinsa katoaakin.
Tavallaanhan niinhän asia onkin; vaikkapa Sokrates ja Epikuros ovat edelleen meille tietyllä tasolla elossa ajatustensa kautta, vaikka heidän ruumiinsa ovat jo kauan sitten palanneet elämän loputtomaan kiertokulkuun.

Comments

Voiko liian vahva usko mihin tahansa ideologiaan olla ongelma?

Wed, 27 Jul 2011 20:10:55 +0200

Ihmiset, jotka uskovat, että toiset ihmiset pitää pakottaa vaikka väkivalloin uskomaan ja toimimaan samalla tavalla kuin he itse uskovat ja toimivat ovat aina todellinen ja välitön uhka lähimmäisilleen, mutta myös koko demokraattiselle yhteiskunnalle.
Yhteiskunnan kannalta ei ole todellisuudessa suurtakaan merkitystä sillä mikä on totalitaristisen ihmisen omaksuman ideologian tarkka sisältö, vaan loppukädessä merkittävintä on se kuinka totaalisesti mihin tahansa ideaan tai ideologiaan uskotaan.

Totalitaristit ovat aivan liian usein ihmisiä, jotka eivät usko, että muutoksia voi saavuttaa vakuuttamalla tarpeeksi suuri joukko muita ihmisiä omien ajatusten oikeellisuudesta, kuten toimivassa demokratiassa tapahtuu.
Demokratiassahan asiat muuttuvat kunhan tarpeeksi moni ihminen on vakuuttunut siitä, että muutoksia pitää tehdä. Tämä on toki hidas ja vaivalloinen tie ja vaatii lähes aina myös kompromissien tekemistä.
Juuri siksi se näytä sopivan totalitaristeille, jotka uskovat löytäneensä jonkin ainoan, lopullisen ja muuttumattoman totuuden. Useimmiten kyseessä on usko jonkun rodun, uskonnon tai muun ideologian automaattiseen ja lopulliseen paremmuuteen.

Hyvin toimivan demokratian perustukijalka on kuitenkin aina maltillisuus. Vaikka hyvin toimivassa demokratiassa useimmilla toimijoilla on aina taustalla oma ideologiansa, jonka varaan he rakentavat toimintansa, he ovat valmiita etsimään toimivia kompromisseja.
Tähän maailmaan totalitarismi ei istu ja siksi jokainen totalitaristi on uhka demokratialle oli hänen varsinainen ideologiansa mikä tahansa.

Yllä oleva pohdinta johtuu luonnollisesti Norjan tragediasta. Mielestäni tällaisia tapahtumia puitaessa ongelmana on myös ihmisten taipumus etsiä yksi ainoa syy tapahtumiin ja tyytyä vatvomaan sitä, vaikka taustalla voi olla hyvin monimutkainen kimppu kehityskulkuja, jotka yhdessä tuottavat tällaisia tapauksia.
Olen toisaalta itse tykönäni miettinyt, että myös median luoma äärimmilleen viety kuuluisuuskulttuuri voi olla eräs tekijä näiden silmittömien vieraiden ihmisten surmaamisten takana, vaikka se ei suinkaan olisikaan ainoa tai edes määräävä syy.
Tietysti tekijän oma elämä, luonne ja henkinen tila lopulta määräävät tuleeko jostakusta tällaisten teon tekijä. Malli tekoon ja teon tapaan voidaan kuitenkin saada mediasta.

Norjan tapahtumien kaltaisissa järjettömissä teoissa, joissa tekijä ei ole edes tuntenut uhreja, saattaa todellakin taustalla eräänä tekijänä olla myös tietoinen tai tiedostamaton mediajulkisuuden jano.
Kuuluisuus on nimittäin asia, joka on nostettu meidän yhteiskunnassamme aivan sairaalloiseen arvoon. Homma valitettavasti toimii myös niin päin, että iltapäivälehdet tarvitsevat kuuluisia ihmisiä tehdäkseen myymänsä asiat kiinnostaviksi ja mitä hirveämmän teon teet, sitä kuuluisampi sinusta valitettavasti tulee, vaikka näissä lehdissä ei tätä asiaa tietoisesti haluttaisi ajatellakaan.

Kierre on valmis; mediat kertovat kymmenin sivuin ja tuhansin valokuvin tekijästä ja tyhmempikin ihminen näkee, että tällainen teko on todellisuudessa ainoa tapa, jolla aivan tavallinen, mitään erikoistaitoja omaamaton henkilö voi hankkia todellisen ja rajun kuuluisuuden hetkessä.
Malli on valmiina, vaikka hinta on toki myös raju. Ihmisen pitää olla todella vakavasti vinksahtanut, jotta hän lähtisi tällaiseen tekoon. Toisaalta juuri tällaisessa valmiiksi vinksahtaneessa mielessä tuo hetkessä saavuttava ääretön kuuluisuus voi alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta vaikkapa perinteiselle itsemurhalle.

En usko, että asialle on sinänsä tehtävissä mitään ainakaan niin kauan kuin merkittävä osa mediasta elää, paisuu ja pulskistuu nimenomaan näistä poikkeuksellisista ja kuohuttavista asioista.
Valitettavasti iltapäivälehdet liian usein hyötyvät suoraan taloudellisesti myös näiden kauhutekojen tekijöiden mitättömien ajatusten ja heidän yksinäisten, harmaiden elämäntarinoidensa yksityiskohtien esittelemisestä, usein jopa tolkuttoman yksityiskohtaisesti. Nämä lehdet pelaavat siis juuri sitä peliä, jota näiden tekojen tekijät haluavat.

Tavallinen tekeminen, tavallinen osaaminen ei yksinkertaisesti vain enää riitä eräälle osalle mediasta; pitää olla kovaa kamaa, pitää olla draamaa ja tragediaa, joita on sittenkin eniten juuri kovissa rikoksissa.
Iltapäivälehdet tekevät rahaa rikoksilla; kylmä totuus on, että iltapäivälehdet lopulta ovat ainoa taho, joka hyötyy taloudellisesti monista rikoksista. Kylmä totuus myös on, että mitä rajumpi rikos on, sitä kovempia ovat myös iltapäivälehtien myyntituotot.
Päivälehdillä tai televisiokanavilla ei tällaista suoraa taloudellista kytköstä ole ja siksikin niiden tapa kertoa väkivallasta ja rikoksista on täysin erilainen ja erityisesti vähemmän tunteenomainen.

Seuraava väite voi olla vaikea hyväksyä, mutta väitän, että iltapäivälehdistö lopulta voi jopa ruokkia väkivaltaisia asenteita, sillä vaikka jokainen rikos aina erikseen tuomitaan ja sitä kuinka paheksuttaisiin, niin se tapa ja määrä, jolla asioista kerrotaan voikin olla tässä yhteydessä ratkaisevaa.
Joinakin päivinä näissä lehdessä voi heti alkupäässä tärkeimpinä uutisina olla monta sivua juttuja, joihin on koottu mahdollisimman näyttävästi ja shokeeraavasti kaikki rikolliset ja väkivaltaiset teot, joita maailmassa on tapahtunut.

Tämä kaikki valitettavasti voi ruokkia ilmapiiriä, jossa rikokset ja väkivalta näyttävät aina vain tärkeimmiltä ja aikaa myöten valitettavasti ehkä aina vain luonnollisemmiltakin asioilta, vaikka tämä ei tietysti ole lehtien tietoinen tarkoitus.
Toisaalta juuri niiden myynnin edistäminen nimenomaan vaatii, että ihmiset kokevat rikokset ja väkivallan hyvin tärkeiksi asioiksi.

Tässä väkivallan, vihan ja pelon täyttämässä iltapäivälehtien maailmassa saattaa kenties myös kynnys väkivallan omaksumiseen keinona poliittisten ja ideologisten tavoitteiden ajamiseksi joissakin vinksahtaneissa aivoissa madaltua.
En väitä, että tietäisin näin tapahtuneen, mutta väitän, että tällainen kehityskulku on mahdollinen. Väitän edelleen, että pelkoa, vihaa ja kateutta tietoisesti ruokkivista iltapäivälehdistä maailmankuvansa omaksuvan ihmisen maailma voi olla aivan eri näköinen kuin päivälehtien normaalimaailmasta tietonsa ammentavan.

PS. Eräs todellista ratkaisua vailla oleva ongelma on toki sekin, että ainakin kouluampujien ongelmien taustalla saattoi osaltaan olla naisen, ystävyyden ja hellyyden puute, mutta se on toki aivan oma juttunsa.

Comments

Pitääkö kirkollisveroilla tukea myös ahdasmielisiä herätysliikkeitä?

Sun, 05 Jun 2011 19:03:33 +0200

Dogmatiikan professori Miikka Ruokanen esitti Helsingin Sanomissa julkaistussa puheenvuorossaan, että kirkollisveroja tulee voida vapaasti käyttää myös erilaisten herätysliikkeiden toiminnan tukemiseen. Ajatus herättää kysymyksiä, jotka mielestäni todella vaativat julkista keskustelua.
Suomessa (ja monessa muussa länsimaassa) on tilanne, jossa virallinen valtionkirkko on joutunut seuraamaan ajan hengen muutosta ja muuttumaan radikaalisti sallivammaksi, suvaitsevammaksi ja humaanimmaksi kuin mitä tuo kirkko oli vain muutama vuosikymmen sitten.

Yhteiskunnassa itsensä läpi lyönyt humanistinen perusajattelu on jo muovannut myös eurooppalaisista protestanttisista valtionkirkoista aivan uudenlaisia toimijoita, joiden toiminta, tavoitteet ja myös toimintatavat ovat hyvin monien modernin, avoimen yhteiskunnan omaksumat yhteiset arvot sisäistäneen ihmisen hyväksyttävissä.
Näiden kirkkojen piirissä elää kuitenkin myös vahvana aivan toisenlainen ahdasmielinen, vanhoillinen ja edelleen kirjaimelliseen Raamatun tulkintaan ajattelunsa pohjaava siipi.
Heidän uskontonsa on itse asiassa jo käytännön toteutukseltaan aivan erilainen uskonto kuin valtionuskontojen edustama maltillinen, sovitteleva ja käytännöllinen kulttuurikristillisyys, vaikka samoihin 'pyhiin kirjoituksiin' molemmat suuntaukset teoriassa toimintansa nojaavatkin.

Nämä yleensä erilaisiin herätysliikkeisiin kertyneen fundamentalistiset ryhmät eivät yleisesti ole hyväksyneet niitä yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä avoimuuden ja sallivuuden ajatuksia, jotka toisaalta virallisessa valtionkirkossa ovat jo arkipäivää.

Tilanne johtaa väistämättä ristiriitaan, joita valtionkirkon edustajat toki pyrkivät kaikin voimin lakaisemaan maton alle, sillä pelkona on kirkollisen yhtenäisyyden menettäminen ja herätysliikkeiden päätyminen kirkon ulkopuolelle.
Toisaalta jos pelataan liian avoimesti taantumuksellisten ryhmien pussiin, pelkona on menettää tavallisten seurakuntalaisten tuki. He ovat kuitenkin ovat hyvin laajasti omaksuneet yhteiskunnassa yleisesti hyväksynyt vahvasti humanistiseen ajatteluun pohjaavat avoimuuden ja suvaitsevaisuuden arvot.

Peruskysymys tavallisten seurakuntalaisten kannalta kuitenkin on, voiko hän nyt tietää minkälaiseen toimintaan hänen kirkollisveroäyrinsä käytetään; tuetaanko niillä valtionkirkon edustamaa jo hyvin yleishumaaneja tavoitteita, vai henkisesti rajoittunutta ja ahdasmielistä herätysliikkeiden nurkkakuntaisuutta ja dogmaattisuutta.

Oman hyvin tärkeän mutkansa asiaan tuo se, että myös valtionkirkon harjoittamassa lähetystyössä on hyväksytty yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyt arvot, joiden mukaan esimerkiksi syntyvyyden säännöstely ja ehkäisy ovat hyväksyttäviä ja tärkeitä keinoja kehitysmaiden kurjuuskierteen pysäyttämiseksi.
Toisaalta monet herätysliikkeet toimivat aktiivisesti juuri näitä samoja asioita vastaan.
Julma lopputulos voikin olla, että kun valtionkirkon harjoittama lähetystyö voi aidosti tukea ja auttaa kohdemaan tulevaa kehitystä, voi herätysliikkeiden harjoittama lähetystyö aivan yhtä aktiivisesti haitata niiden tulevaa kehitystä, kun herätysliikkeet toimivat ehkäisyn ja syntyvyyden säännöstelyn käyttöä vastaan.
Väestön kasvun hillitseminen on kuitenkin jo monissa kehitysmaissa ehdoton avainkysymys, jos niiden kurjuuskierre halutaan todella katkaista, eikä nykyisiä ongelmia haluta vain laastaroida.

Onkin todella syytä kysyä pitäisikö tavallisen seurakuntalaisen saada tietää menevätkö hänen verorahansa valtionkirkon oman useimmiten yleisesti hyväksytyn toiminnan tukemiseen, vai meneekö verorahoja myös erilaisten ahdasmielisten kristillisten ääriliikkeiden toiminnan tukemiseen.
Voisiko kuitenkin olla niin, että seurakunnan jäsenten enemmistölle vieraiden äärimmäisyysliikkeiden pitäisi sittenkin itse rahoittaa oma toimintansa?

Comments

Miksi haluaisin EU-viirin omaan lipputankooni liehumaan?

Sat, 14 May 2011 20:58:15 +0200

EU on tietysti talouselämän eli siis kapitalismin ehdoilla syntynyt projekti, mutta mielestäni sen taustalla on myös kullanarvoinen ajatus nationalismin hillitsemisestä. Kaksi maailmansotaa yksinkertaisesti opetti vihdoin joukolle Euroopan keskeisiä johtajia, että nationalismin hillitseminen on tärkein ja kiireisin tehtävä, jos todella halutaan edistää hyvinvointia Euroopassa.
Ranskan ja Saksan sata vuotta jatkunut taistelu johtoasemasta Euroopassa päätyi EU:n myötä vihdoin tasapeliin. Miljoonia ja taas miljoonia ihmishenkiä vaatinut nationalistisen koston kierre saatiin vihdoin viimein katkaistua, mikä on mielestäni jo yksinään sellainen tulos, että voisin nostaa EU-viirin lipputankooni yksinomaan tämän valtaisan saavutuksen takia, jos sellaisen jostain vain saisi.

En ole tarkkaan laskenut asiaa, mutta keskeinen osa Eurooppa on todennäköisesti kokenut pisimmän yhtenäisen rauhan jakson koko historiansa aikana pitkälti juuri EU:n ansiosta.
Yhtenäinen markkina on toiminut porkkanana, jolla kansalliset eliitit on saatu luopumaan osasta itsekkäistä pyrkimyksistään ja erityisesti väkivallan käyttämisestä kansallisten päämäärien saavuttamisen välineenä.
Olen sitä mieltä, että tätä saavutusta ei ole arvostettu tai oikeastaan edes havaittu kunnolla, sillä rauha on tietysti oletusarvo ja sen puute havaitaan vasta sitten, kun sitä ei ole. Harva aktiivisesti miettii miksi itsenäisten valtioiden kesken käytyjä sotia ei EU-Euroopassa ole ollut 66 vuoteen.

Jakso on itse asiassa hämmästyttävän pitkä, sillä sodan nuorimmat itse kokeneet ihmiset alkavat olla seitsemänkymppisiä. Toki ihmisten käsitys tästä hämmästyttävästä rauhan jaksosta on hämärtynyt sen takia, että sotia on käyty oikeastaan kaikkialla EU:n ulkopuolella ja eräät EU-maat ovat osallistuneet kriisien ratkaisemiseen EU:n ulkopuolella .
Toki esimerkiksi Pohjois-Irlannin levottomuudet olivat tietysti sodan kaltainen olotila, eikä EU:n olemassaolo vaikuttanut tähän kriisiin suuntaan tai toiseen. Muita sisäisiäkään väkivaltaisia levottomuuksia ei EU-alueella ole juuri muita koettu, mutta tärkeintä mielestäni on, että EU-alueen sisällä valtiot ovat käytännössä luopuneet kokonaan edes väkivallalla uhkaamisesta itsenäisten valtioiden välisten kansainvälisten ongelmien ratkaisukeinona.

Tällaista tilannetta ei ole koettu sirpaleisista kansallisvaltioista koostuvassa Euroopassa oikeastaan koskaan ennen. Imperiumien sisällä on toki lähes vastaavia rauhanjaksoja ollut, mutta useimmat imperiumit ovat käyneet ainakin jatkuvaa rajasotaa, joita EU ei oman erikoisluonteensa takia ole tarvinnut.
EU on laajennut, koska jäsenyyden tuomat taloudelliset edut ovat houkutelleet kansallisia eliittejä kuin kärpäspaperi ja ne ovat olleet valmiita jopa luopumaan oikeudestaan käyttää väkivaltaa pakottaakseen naapureita omaan tahtoonsa.

Itse asiassa EU:n on laajennut aivan samalla tavalla kuin kristinusko aikoinaan Euroopassa. Ruotsin, Tanskan, Puolan ja Unkarin kaltaisten alueiden silloiset kansalliset johtavat eliitit näkivät saavansa kristinuskosta tukea uudenlaisen omaan asemaansa parantavan feodaalisen keskitetyn valtiokoneiston luomiseen ja siksi he olivat valmiita heittämään omat ikiaikaiset perinteensä.

Toki pitää muistaa, että Euroopan nykyisen ennätyksellisen rauhantilan alkujuuret ovat toki myös vahvasti kylmässä sodassa. On jo niin helppo unohtaa, että tuo sota päättyi lännen voittoon vain 20 vuotta sitten. On aivan varmasti totta, että Venäjän ja sen liittolaisten uhka oli tärkeä tekijä myös Länsi-Euroopan taloudellisen liittouman syntymisessä, vaikka toki NATO oli tässä suhteessa se todellinen toimija, eikä EU.
On myös aivan liian helppo unohtaa, että tämä ennätyksellinen rauhanjakso on pohjimmiltaan ydinaseiden ansiota. Vanhaa vitsiä lainatakseni; 'Voiko jumala luoda niin ison kiven, että ei jaksa itse sitä nostaa'; sotilaat loivat vihdoin niin rajun aseen, että eivät voineet sitä todellisuudessa enää käyttää.

Mutually Assured Destruction eli MAD takasi 40 vuoden ajan rauhan säilymisen kahden kaikkien aikojen vahvimman sotilasliiton välillä. Jos sota olisi voitu käydä konventionaalisin asein, on melkoisen todennäköistä että kolmas maailmansota olisi käyty jo joskus 1961-62 tai 70-ĺuvulla. Varmuus myös omasta tuhosta esti Kremlin herroja ottamasta riskiä tai Richard Nixonia pelastamasta maailmaa lopullisesti kommunismilta.
Viimeisen 20 vuoden ajalla voidaan kuitenkin sanoa, että EU:n tuoma vakaus ja uudenlainen eurooppalainen yhteys ovat jatkaneet sitä yleiseurooppalaista rauhantilaa, jonka ihmiskunnan tuhon uhka aikoinaan loi.

EU:n ulkopuolella eli lähinnä entisen hajonneen Neuvosto-imperiumin, Jugoslavian alueella ja Kyprokselle ja Falklandin saarilla on toki ollut sotia tänäkin aikana, mutta yksikään eurooppalaiseen perheeseen hyväksytty valtio ei ole uskaltautunut jäsenyytensä aikana käyttämään sotilaallista voimaa omien kansallisten päämääriensä tavoittelemiseen Euroopassa.

PS. Jos joku lukija oikeasti tietää mistä voisi saada EU-isännänviirin, otan tiedon kiitollisuudella vastaan, sillä sellaista tuotetta en ole vielä löytänyt mistään Suomesta.

Comments

Olivatko keskitysleirien vartijat pahoja ihmisiä?

Thu, 05 May 2011 14:07:32 +0200

Televisiossa nähty italianjuutalaisen Primo Levin keskitysleiritarina sai jälleen kerran pohtimaan mikä saa ihmiset toimiman tällaisessa järjestelmässä. Missä menee raja jossa ihminen tajuaa, että valta on väärissä käsissä ja sitä käytetään väärin? Primo Levi osoitti taas kerran, että ei välttämättä missään.
Yhteiskunnan vallan täydellisesti sisäistänyt ihminen vain jatkaa kunnes viimeinenkin juutalainen on poltettu, jos hänen valtaa käyttävät esimiehensä niin sanovat.

Natsismin suuri vaiettu häpeä on se ääretön helppous millä he saivat koko valtiokoneiston toimimaan oman tahtonsa mukaan. Väitänpä, että kyse ei ole suinkaan mistään saksalaisesta kansanluonteesta, vaan nimenomaan modernin valtiokoneiston luonteesta, vaikka saksalaisiin viimeisen sadan vuoden aikana iskostettu preussilaisen tottelevaisuuden perinne varmasti osaltaan sekin helpotti asiaan.
Jos kansalainen opetetaan olemaan epäilemättä hetkeäkään vallassa olevia ja kun rikolliset saavat vallan, he voivat lopulta käyttää tuota koneistoa mielin määrin melkein mihin tahansa, sillä koneistossa toimivat on opetettu vain tottelemaan, ei koskaan epäilemään.
Sotatilanne on tietysti vielä otollisin mahdollinen hetki toimia, sillä sodassa ehdottoman tottelemisen perinne on viety äärimmilleen kaikissa yhteiskunnissa.

Olen itse optimisti ja uskon, että hyvyys on jopa olennaisempi osa ihmisyyttä kuin pahuus, mutta ongelmana onkin, että Saksan valtionkoneistossa toimineet oli myös indoktrinoitu uskomaan olevansa hyvän asialla pahaa vastaan.
Jokainen tapettu juutalainen olikin hyvän voitto pahasta; ihmisten todella aina läsnä oleva sisäinen moraalinen kompassi oli vain äärimmäisen intensiivisen, vuosia hellittämättä jatkuneen propagandan avulla eksytetty täysin raiteiltaan.

Toisaalta kyseessä on vain nationalistisen ajattelun kärjistäminen. Jos olet pienestä pitäen jo oppinut, että vain omaan kansakuntaan lukeutuvien kohtalolle on joitain merkitystä, on sinun varmasti helpompi hyväksyä, että muihin kansakuntiin luokiteltuja ihmisiä voikin lopulta kohdella aivan miten haluaa.

Toisaalta Primo Levi puhuu akvaariokatseesta, jonka hän koki saavansa niiltä sivistyneiltä saksalaisilta, jotka hän keskitysleirillä kohtasi. Mielestäni kyse on kuitenkin myös samasta katseesta, jonka jokainen tuomari joutuu kohdistamaan ankarimman tuomion kohteena olevaan ihmiseen.
Hänen on suljettava pois ajatuksistaan tuon tuomion kohteen ihmisyys pystyäkseen yhteiskunnan vaatimaan tunteettomuuteen ja kovuuteen, sillä tuomittavana on kuitenkin toinen ihminen, oli hän sitten tehnyt mitä tahansa.

Pahinta tässä kaikessa on, että keskitysleirien kauhuja ei voi selittää pois yksilöiden pahuudella. Keskitysleirejä eivät vartioineet erityisen pahat ihmiset, vaan tavalliset ihmiset, jotka vain kovettivat itsensä, koska he kokivat tilanteen (ja alitajuisesti myös oman olemassaolonsa jatkumisen) niin vaativan.
Vallitsevaan järjestelmään mukautuminen on kuitenkin aina miljoonia kertoja helpompaa kuin sitä vastaan nouseminen. Pelkkä vahvana vallitsevan totuuden epäileminen vaatii ihmiseltä valtavan paljon voimavaroja ja uskomatonta itseluottamusta. Niitä ei keskimääräisellä ihmisellä yksinkertaisesti ole.

Kun valtavirran mukana ollaan menty vallassa olevan pahan puolelle, vie ihmisen perusluonne hänet rationalisoimaan tilannetta itselleen. Juutalaiset pidettiin nälässä, rääsyissä, puoli-ihmisinä. Mikään ei ole niin helppoa kuin ajatella, että nuo rääsyläiset eivät ole ihmisiä ja siksi he eivät ansaitse ihmisen kohtaloa.
Sama vaara vaanii tietysti aina, sillä aina voidaan löytää uusia perusteluita miksi joku ihminen voidaan luokitella ei-ihmiseksi, jota saakin sitten kohdella kuin likaa.

Tämä on mielestäni eräs niitä perussyitä miksi humanismin peruspilareihin pitää kuulua kaikkien ihmisten jakamaton ja luovuttamaton ihmisarvo. Se ei tarkoita, etteikö pahantekijöitä tulisi rangaista ansionsa mukaan ja pahaa vastaan tulisi taistella kaikin käytettävissä olevin keinoin.
Tarkoitan sitä, että muistetaan samalla, että väärinkin tehneet ihmiset ovat kuitenkin edelleen ihmisiä, sillä vaara vaanii aina kun yksilön ihmisarvo halutaan unohtaa kokonaan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Primo_Levi
http://areena.yle.fi/video/1303996067892

Comments

Voisiko humanismin ytimessä yksinkertaisesti olla kiltteys?

Tue, 03 May 2011 21:26:11 +0200

Humanismi on käsitteenä niin moniulotteinen, että on suorastaan mahdotonta määritellä mikä se todella on, sillä humanismista voi jokaisella humanistillakin olla ikioma käsityksensä.
Se ei ole siinä mielessä samanlainen tarkkarajainen ideologia kuin vaikkapa kristinusko tai kommunismi, että olisi olemassa edes tiettyjä keskeisiä opinkappaleita, jotka yhdistäisivät kaikkia humanisteja.
Humanismissa ei ole Raamatun tai Pääoman kaltaisia pyhiä kirjoja, joista voitaisiin hakea yhteistä linjaa, eikä edes profeettoja, vaikka eräitä humanistisia ajattelijoita varmasti arvostetaankin enemmän kuin toisia.

Väittäisin kuitenkin, että on yksi asia joka yhdistää lähes kaikkia moderneja humanisteja ja juuri tämä asia on se, mikä saa tietyntyyppiset ihmiset kutsumaan itseään humanisteiksi, vaikka heillä ei olisi edes tarkkaa tietoa humanismin historiasta ja humanistisesta ajattelusta.
Kyse on useimmiten synnynnäisestä ominaisuudesta. Väitän että humanisteja yhdistää yksinkertaisesti tietynlainen 'kiltteys' perustason elämänasenteena.

Kiltteys ei suinkaan ole erityisen positiivinen ja kadehdittu ominaisuus modernissa kilpailuyhteiskunnassa. Liian kiltti kun ei yksinkertaisesti pärjää kovassa kapitalismissa, eikä oikeasti kiltistä ihmisestä voi oikeasti koskaan voi tulla vaikkapa pomoa.
Oikein kiltti ihminen ei pärjää urheilussakaan, sillä urheilija ei saa koskaan pysähtyä oikeasti miettimään mitä hänen voittamastaan ihmisestä tuntuu tappion hetkellä.
Kiltteys on toki asia jota me tiettyyn rajaan asti odotamme muilta. Me haluamme, että meille ollaan kilttejä, mutta kilttiys ei ole nyky-yhteiskunnassa in. Työhaastattelussa ei keneltäkään kysytä onko hän kiltti, sillä todellisuudessa liiallisesta kiltteydestä on työelämässä normaalisti jopa haittaa.

Väitän silti, että käytännössä humanismi saattaisi pohjautua tähän yleensä hyvin synnynnäiseen perustason elämänasenteeseen. 'Kiltti' ihminen vain asennoituu maailmaan ja muihin ihmisiin tietyllä tavalla ja usein tuo perustason elämänasenne kytkeytyy hyvin helposti humanismiin, jos ja kun tietyntyyppinen ihminen pääsee tutustumaan tuohon aateperintöön.
En toki väitä, etteikö humanismiin voisi päätyä myös monilla muilla tavoin ideologisena valintana ja etteikö humanistien keskuudessa olisi hyvin monenlaisia ihmisiä. Väitän silti, että jos haetaan sellaista yhteistä nimittäjää, joka yhdistäisi mahdollisimman montaa humanistia, niin juuri 'kiltteys' voisi olla se ulottuvuus.

Kukaan ei normaalisti sano ääneen halveksivansa kiltteyttä, mutta kilpailuyhteiskunnassa ihmisen on aivan liian usein käytännössä jopa kokonaan tukahdutettava luontainen kiltteytensä. On varmasti ihmisiä, jotka ovat luontaisesti äärimmäisen kilttejä ja on ihmisiä, joissa tämä piirre on luontaisesti lähes näkymättömissä.
En silti sano, etteikö se olisi läsnä meissä kaikissa, vaikka jotkut pystyvätkin piilottamaan niin hyvin, että se pääsee pilkahtamaan vain salaa kotioloissa.

Kiltteys on varmasti aivan samanlaisen evolutionäärisen kehityksen tulos kuin aggressiivisuuskin. Ne molemmat palvelevat tietyissä tilanteissa yksilön ja sitä kautta koko lajin säilymistä ja siksi molemmat ominaisuudet ovat läsnä meissä kaikissa. Kulttuuri kuitenkin lopulta ratkaisee mitä inhimillisiä ominaisuuksia kulloinkin arvostetaan ja pidetään tärkeinä.
Tässä yhteydessä en tarkoita kilttiydellä tottelevaisuutta ja mukautuvaisuutta, jotka toki ovat normaalissa kielenkäytössä osa 'kiltteyttä', vaan enemmänkin tapaa suhtautua ja reagoida muihin ihmisiin ja ehkäpä myös tietynlaista toisten ihmisten hyväksi käyttämisen ja välineellistämisen välttämistä.

Tarkoitan tässä kilttiydellä pyrkimystä toimia niin, että oma käytös ja omat päätökset vahingoittavat mahdollisimman vähän muita ihmisiä. Tietynlainen mukautuvaisuus ja erityisesti kyky tehdä kompromisseja ovat tietysti hyvin usein osa tällaista käytöstä, sillä avoimen konfliktin välttäminen on varmasti useimmiten kiltin ihmisen valitsema toimintapa. 'Kilttiys' voisi siis myös olla halua välttää äärimmäisyyksiä.

Väitän, että tietyllä tasolla 'kiltteys' helposti johtaa ihmisen myös helposti katsomaan asioita enemmän yksilön kuin yhteiskunnan näkökulmasta.
Moderni yhteiskunta on kuitenkin aina lukemattomien kompromissien tulos, jossa yksilön vapaudet ja yhteiskunnan edun välillä tasapainoillaan loputtomasti etsien tasoa, jossa yhteiskunta toimii mahdollisimman hyvin, mutta yksilön oikeuksia ei rajoiteta tarpeettomasti.

Väitän, että luontaisesti 'kiltti' ihminen kallistuu muita helpommin etsimään sellaisia ratkaisuja, jotka antavat yksilölle enemmän valinnanvaraa ja vapautta ja osin juuri siksi myös humanismin historia on paljolti yksilöä ja yksilön vapautta puolustavien ajatusten historiaa.
Alkuperäisiin Jeesuksen oppeihin perustuvassa osassa kristinuskoa on läsnä voimakas 'kiltteyden' ajatus ja monet luontaisesti kiltit ihmiset varmasti etsiytyvät tuon perinteen houkuttelemina tuon ideologia pariin.
Siinä vain mukana on myös paljon, paljon muutakin, sillä tuosta uskonnosta kuitenkin kehittyi hyvin pian myös yhteiskunnallisen vallan ja sosiaalisen kontrollin väline.

Tuo kiltteyden perinne tuo kristinuskon pariin varmasti myös niitä ihmisiä, jotka eivät juuri kiltteytensä takia oikein viihdy modernissa kilpailuyhteiskunnassa, mutta toisaalta tuon saman uskonnon piirissä rinta rinnan humanistisen perinteen kanssa vahvana edelleen elävä ankaran tuomitseva ja jyrkkä fundamentalistinen virtaus karkottaa oikeasti kilttejä ihmisiä pois tuosta uskonnosta.
'Kiltteys' on tietysti vain yksi inhimillinen ulottuvuus monien muiden joukossa ja samat ihmiset voidaan jakaa lukemattomiin muihin erilaisiin ryhmiin kymmenien muiden ulottuvuuksien avulla.

Kilttiys voi olla tietysti tässä vain toinen nimi empatialle ja toisten ihmisten huomioimiselle, mutta käytän tässä tuota vanhanaikaiselta ja lapselliseltakin kuulostavaa sanaa aivan tarkoituksella, sillä uskon, että kyse on kuitenkin monilta osin ihmisen perustason psykologiasta, joka johtaa juuri tietyntyyppiset ihmiset tietynlaisen humanistisen aateperinteen piiriin.
Uskon toisinpäin myös, että koska humanismin ikivanha aateperintö elää tietynlaisen koko ihmislajille tyypillisen peruselämänasenteen varassa, se on juuri siksi aatteena hyvin universaali ja juuri siksi monet siihen liittyvät perusajatukset ovat olleet niin helposti omaksuttavissa ja hyväksyttävissä kaikkialla.

Voisi tietysti ajatella, että humanistisen ajattelun menestys hyvinvoivissa yhteiskunnissa on seurausta osin siitäkin, että hyvinvoivissa yhteiskunnissa on varaa sallia sellaisten 'kiltteyden' kaltaisten yksilön perustason arvojen toteuttaminen, jotka ahtaammissa oloissa elävissä yhteisöissä helposti koetaan jopa uhaksi koko yhteisön hyvinvoinnille.
'Kiltteys' on siis aina läsnä eräänä ihmisen perustunnetilana, mutta kuinka paljon sen annetaan vaikuttaa käytännön elämään yhteisössä voikin riippua tuon yhteisön taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tasosta.

Tukea tämä ajatus saa ainakin siitä, että humanistinen ajattelu syntyi hyvinvoivassa Kreikassa ja se sai vauhtia uuden hyvinvoivan keskiluokan noususta läntisessä Euroopassa keskiajan taantuman jälkeen.
Humanismi on harvoin muuttanut suoraan maailmaa, mutta väitän, että humanistinen ajattelu on vuosisatojen mittaan huomaamatta muuttanut ja muovannut lukemattomien ihmisten perustason suhtautumista maailmaan ja toisiinsa. Tämä muutos on vihdoin muuttanut myös maailmaa ja yleensä tuo muutos on tapahtunut nimenomaan parempaan suuntaan.

Länsimainen humanistisen ajattelun traditio on vaikuttanut valtavasti maailmaan ja muuttanut yleisiä käsityksiä siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Väitän, että vaikkapa julkisten teloitusten loppuminen ja eläinrääkkäyksen lopettaminen yleisenä kansanhuvina voidaan hyvin laskea humanistisen perusajattelun leviämisen ansioksi.
Koko hyvinvointiyhteiskunnan ajatusta on hyvin vaikea kuvitella ilman humanistisen ihmisarvoon pohjautuvan ajattelun leviämistä. Pelkkä ajatus siitä, että jokaisella yhteiskunnan jäsenellä voi olla jotain arvoa ja merkitystä on levinnyt humanistisen ajattelun myötä laajalti, vaikka toki kaikki eivät sitä vieläkään hyväksy.

Intiassa ja Kiinassa on omat itäisen humanismin perinteensä, jotka hyvin todennäköisesti kumpuavat samoista yleisinhimillisistä ihmisyyden piirteistä kuin läntinenkin humanismi.
Islamilaisen maailman ongelma taas humanistin näkökulmasta on, että sieltä tämä humanistinen perinne puuttuu ja yhteisön valtaa ja yksilön alistumista korostava uskonto on estänyt humanistisen ajattelun pääsyn valtavirtaan.
Avionrikkojan kivittäminen ei istu humanismiin millään, mutta yhteisön rikkumattoman eheyden säilyttämistä korostavaan uskontoon se voi istua hyvinkin. Kovin kilttiä se ei koskaan ole.....

Comments

Viettäisimmekö Kansainvälistä Järjen Päivää 5. toukokuuta?

Sat, 16 Apr 2011 12:26:38 +0200

On olemassa hyvä syy miksi vietetään Äitienpäivää ja Isänpäivää tai Ystävänpäivää. Oma erikoispäivä kiinnittää poikkeuksellista huomiota asiaan, joka tietysti on osa meidän jokapäiväistä arkeamme, mutta johon juuri asian itsestäänselvyyden vuoksi on joskus hyvä kiinnittää oikeasti hieman enemmän huomiota.
Joten miksi emme myös viettäisi myös Järjen Päivää jokaisen vuoden toukokuun ensimmäisenä torstaina, joka tänä vuonna osuu toukokuun 5. päivään?

Kansainvälinen Järjen Päivä (The International Day of Reason) on aidosti kansainvälinen tapahtuma. Eräs helppo ja nykyaikainen tapa huomioida tapahtuma on järkevän sitaatin (tai tietysti myös oman järkevän ajatuksen) sijoittaminen Facobookin statuspäivitykseen 5. toukokuuta. Suomenkielisiä sitaatteja löytyy esimerkiksi Wikisitaateista osoiitteesta http://fi.wikiquote.org/wiki/Etusivu
Jos tuttavapiirisi on kansainvälisempää, löytyy sitaatteja myös vaikkapa “Little Book of Humanity” -kokoelmasta osoittesta http://thelittlebook.blogs.fi tai http://thinkexist.com/quotes/with/keyword/rational tai http://www.brainyquote

Kansallinen Järjen Päivä (National Day of Reason) syntyi Yhdysvalloissa vastareaktiona Kansalliselle Rukouspäivälle (National Day of Prayer). Päivä sijoittuu toukokuun ensimmäiseen torstaihin, sillä Kansallinen Rukouspäivä pidetään joka vuosi juuri tuolloin.
Kansainvälinen Järjen Päivä (International Day of Reason) pyrkii tuomaan kalenteriin koko maailmassa yhden päivän, jolloin järjen käyttö on pääosassa.

Tätä päivää voi luonnollisesti viettää myös vain olemalla juuri se perusjärkevä olento, joka me olemme joka päivä. Järkihän ei toki ole asia, joka kaivetaan esiin naftaliinista suurina juhlapäivinä, vaan se on osa päivittäistä elämäämme.
Tietysti erehtyväiset ihmiset eivät koskaan voi olla täysin rationaalisia, mutta edes hieman korkeamman rationaalisuuden asteen tavoittelu tavoittelu voi vain hyödytää meitä, meidän yhteiskuntaamme ja koko ihmiskuntaa

Kansainvälisen Järjen Päivän (The International Day Of Reason) tämänvuotisen tapahtuman kutsusivu on osoitteessa. Jos olet Facebookissa voit siellä ilmoittautua mukaan, jos haluat olla mukana omalla panoksellasi:

http://www.facebook.com/event.php?eid=124293347646438

Kansainvälisen Järjen Päivän (The International Day Of Reason) pysyvä Facebook-sivu on osoitteessa:

http://www.facebook.com/pages/The-International-Day-of-Reason/119025068123138

Tapahtumalle on oma pysyvä englanninkielinen bloginsa osoitteessa:

http://dayofreason.blogs.fi

Comments

Miksi humanismia on niin vaikea määritellä?

Sat, 05 Mar 2011 20:53:33 +0100

"Uskonnon ja heimokantaisuuden myrkyllisestä sekoituksesta on tullut niin vaarallinen, että se oikeuttaa vastakkaisen näkemyksen ottamiseksi vakavasti, näkemyksen jonka mukaan tieteeseen perustuva humanismi on toimiva vastalääke; se on valo ja tie, joka viimein on tullut ulottuvillemme." - E. O. Wilson kirjoituksessa "Voiko biologia onnistua paremmin kuin usko" (New Scientist, 2005)

Tiedän, että on yleinen väärinkäsitys, että humanismi korostaisi jotenkin ihmisen asemaa luonnon herrana. Epäilen, että tuo yleinen väärinkäsitys perustuu siihen, että humanistit korostavat jatkuvasti ihmisen ja ihmisten toiminnan ja omien tekojen merkitystä.
He kuitenkin mielestäni tietysti tarkoittavat ihmisen ja ihmisten oman toiminnan merkitystä suhteessa erilaisiin jumaluudesta esitettyihin ajatuksiin ja erityisesti suhteessa ihmisten esittämiin jumalien ajateltuihin mielihaluihin, eivätkä suinkaan suhteessa vaikkapa eläimiin tai luontoon.

Humanistien joukossa on toki varmasti selvästi keskimääräistä enemmän myös luonnon ja luonnonsuojelun ystäviä, vaikka humanismi on kuitenkin pohjimmaltaan lähinnä ajatuksia siitä miten ihmisten tulisi kohdella toisiaan.
Humanismi ei todellakaan ole aate, jonka omaksuminen sulkisi pois täydellisesti muita aatteita, vaikka onkin mahdotonta ajatella oikeaa humanistia, joka olisi vaikkapa fasisti, kommunisti tai jesuiitta tai ylipäätään mukana edistämässä aatteita, joissa aate asetetaan selvästi ihmisen edelle.

Keskeistä humanistille on, että ihminen ja ihmisten hyvinvointi on kuitenkin aina tärkeämpää kuin aate ja aatteen hyvinvointi. Mielestäni humanismi on kuitenkin enemmänkin yleinen elämänasenne kuin tarkkarajainen ismi kommunismin tai vaikkapa veganismin tavoin.
Humanistit ovat todella harvoin vain humanisteja, jotka jotenkin ajaisivat humanismin aatetta liput liehuen.
Luulen, että useimmat elävän elämän humanistit toteuttavat humanistisia arvoja muiden ajamiensa ajatusten ja aatteiden taustalla.

Mielestäni humanismi on useimmiten eräänlainen elämälle ja toiminnalle yleistä suuntaa antava arvojen ylin kerros, jonka alapuolella sitten on toteutuskerros, joka voi olla melkein mitä vain.
Minulla on kuitenkin tunne, että oikealla humanistilla tuo humanistinen ajattelun ylin kerros kuitenkin värittää ja muokkaa myös kaikkia alempia toteutuskerroksia niin, että humanisti saattaa yleensä edustaa tuossa alemmassa aatekerroksessa sitä humaaneinta, ihmiset ja heidän erilaisuutensa ja myös muuttumiskykynsä huomioon ottavaa suuntausta, oli tuo aate mikä tahansa.
Humanismi onkin siten ehkä enemmänkin yleinen ihmisyyden ja elämän kunnioittamisen yleistä arvoa korostava elämänasenne kuin todellinen tarkkarajainen je helposti määriteltävissä oleva ideologia.

Voipi olla, että humanisteja löytyy kaikista aatteista ja aatesuunnista. He ehkäpä ovat juuri niitä, jotka yrittävät muistuttaa, että vastustajakin on ihminen, että kosto ei ole suloista tai että ennen toisiin ihmisiin kohdistuvaan väkivaltaan turvautumista pitää ensin ainakin yrittää selvittää kaikki muut käytettävissä olevat keinot.

Comments

Mitä Epikuros tekisi?

Fri, 04 Feb 2011 12:20:16 +0100

Taannoin eräs vaikuttaja oli sitä mieltä, että lehtimiesten tulisi julkistaa poliittiset kytköksensä. Olen viime aikoina miettinyt, että ehkä yhtä tärkeää voisikin olla julkistaa lehtimiesten filosofiset kytkökset.
Olenkin valmis itse oitis näyttämään esimerkkiä. Olen nimittäin itse viime vuosina vahvemmin ja vahvemmin kallistunut tukemaan antiikin Kreikassa vaikuttaneen filosofi Epikuroksen ajattelua eli epikurolaisuutta.
Epikuros oli sitä mieltä, että ihmisen onni ei loppujen lopuksi juuri kasva siitä, että hän juo kalliimpia ja kalliimpia viinejä, pukeutuu aina vain kalliimmista kankaista kudottuihin vaatteisiin tai asuun aina vain komeammin.

Epikuros oli sitä mieltä, että ihmisen onni löytyy parhaiten tasapainotilanteesta ja halvin juusto ja halvin viini antaa samanlaisen tyydytyksen kuin kallein, jos ihmisellä vain on oikeasti nälkä tai jano ja ennen kaikkea hän osaa asennoitua elämään oikein.
Epikuroksen mielestä onnen etsiminen on sen tasapainotilan etsimistä, jossa ihmisen odotukset ja toiveet ovat tasapainossa sen kanssa mitä hänellä on. Epikuroksen mielestä ihminen on tyytymätön niin kauan kuin hän uskoo, että hänen täytyy aina saada vielä saada jotakin lisää, eikä todellinen onni ole mahdollista, jos ihminen on elämäänsä tyytymätön.

Epikuros toki katsoi asiaa vain yksilön kannalta ja ikävä kyllä usein yksilön etu on ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa ja todellinen elämä onkin usein oikean tasapainon etsimistä yksilön ja yhteisön etujen toteuttamisen välillä.
Asia toki liittyy mitä suurimmassa määrin myös talouteen, sillä jos Epikuroksen ajattelu todella jonain päivänä leviäisi yhteiskunnassa, katoaisi ehkä jopa merkittävin nykyistä kasvuyhteiskuntaa yllä pitävä kiihoke.
Kasvuyhteiskuntaa pidetään paljolti yllä sillä, että ihminen uskovat koko ajan tarvitsevansa isompaa, parempaa ja kalliimpaa ja epäilenpä, että he myös uskovat tulevansa ostamisen avulla entistä onnellisemmiksi.

Jos riittävän moni alkaisi etsiä henkilökohtaista onneaan tyytymisen eikä tyytymättömyyden kautta, alkaisi se pian näkyä kokonaiskysynnässä ja sen lasku taas söisi koko kasvun varaan rakennetun yhteiskuntamallimme perusteita.
Asian väistämätön kääntöpuoli on sekin, että esimerkiksi hyvin toimivat sairaalat, kirjastot, koulut, teatterit ja päihdehuolto rahoitetaan pohjimmiltaan juuri jatkuvan kasvun avulla. Jos kasvu loppuu, pitää yhteiskunnan palveluitakin leikata, sillä verotulot vähenevät väistämättä samassa suhteessa kuin talous hidastuu.

Kyseessä on todellinen dilemma, enkä tiedä siihen todellista ratkaisua. Toki kyseessä on teoreettinen asia, sillä epikurolaisuuden räjähdysmäistä kasvua ei ole nähtävissä, vaikka toki hyvin samanlaisia ajatuksia on erilaisissa modernimmissa ekologisissa liikkeissä.
Kuten sanottu yksilön onnen ja yhteiskunnan edun maksimoiminen voivat todellakin olla jopa vastakkaisia tavoitteita. Ehkäpä voisi kuitenkin olla mahdollista, että yhteiskunnan perusrakenteita voitaisiin hyvin pikkuhiljaa hivuttamalla muuttaa sellaisiksi, että ainakaan kasvun hidastuminen ei olisikaan enää katastrofi.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Epikuros

Comments

Professoritason ateismia

Mon, 17 Jan 2011 21:28:12 +0100

"Ateismi", Michael Martin (toim.) Suom. Tapani Hietaniemi, Jussi K. Niemelä ja Tiina Raevaara (Osuuskunta Vastapaino, 2010). Alkuteos "The Cambridge Companion to Atheism" (2007).

Heti kärkeen on pakko korostaa, että tämä teos on akateeminen oppikirja, ei suinkaan mikään ateistinen manifesti. Se on täynnä tieteellisen tarkkaa, monin paikoin jopa tieteellisen puuduttavaa paneutumista ateismin taustalla oleviin järeän luokan filosofisiin peruskysymyksiin.
Teoksen kirjoittajakunta on kauttaaltaan professoritasoa ja se näkyy sekä hyvässä että pahassa.
Koska kyseessä on useiden kirjoittajien teksteistä koottu kokoomateos, vaihtelee tekstien luonne ja laatu tavattomasti.
Osa kirjan luvuista ei välttämättä kunnolla aukea vielä kolmannellakaan lukemisella (tai ehkäpä koskaan...), mutta osa on hyvinkin kansantajuisia ja jopa helppolukuisia ja loput onneksi siltä välillä.

Kirja ei siis todellakaan ole ateistien paljon puhuttu puuttuva Raamattu ja ateististen dogmien lähde, vaan akateeminen katsaus uskonnottomaan ajattelutapaan, jota yleisesti on jo totuttu kutsumaan yhteisnimellä ateismiksi.
Todellisuudessahan ei toki ole olemassa mitään yhtenäistä ateistista ideologiaa, joka todella oikeuttaisi -ismi -nimen käyttäminen, vaan kyseessä on kuitenkin vain melkoisen löyhä kokoelma erilaisia ajatuksia siitä miten ja miksi ilman uskontojakin voi elää.

Uskonnottoman ja ateistisen ajattelun historiaa ja kehitystä kuvaavat luvut ovat uskontotieteen professori Jan N. Bremmerin ja uskontoihin keskittyneen luennoitsija Gavin Hymanin luettavia ja usein mielenkiintoisiakin johdatuksia aiheeseen, vaikkakin aiheeseen yhtään enemmän tutustuneelle ne eivät välttämättä anna hirveästi uutta.
Sosiologian apulaisprofessori Phil Zuckerman taas sukeltaa omassa osuudessaan katsomaan tilastojen valossa miten ateismi ja ihmisten suhde uskonnollisuuteen makaa juuri nyt.

Akateemisen objektiivisuuden nimissä kirjassa on myös teologian professori William Lane Graigin kirjoittama 26 sivun mittainen ateismin teistinen kritiikki, johon tosin filosofian professori Richard M. Gale vastaa välittömästi luvulla, jossa teemana on klassisten teististen argumenttien epäonnistuminen.
On pakko myöntää, että jopa teistien nykyiseksi filosofiseksi ykköspyssyksi Alvin Plantingan ohella väitetty William Lane Graig oli selvä pettymys, sen verran löysää tavaraa hänen teesinsä ovat.

Myös monet muut tärkeimmät teistiset argumentaatiot saavat vastineen luvussa, jossa filosofian apulaisprofessori Keith Parsons vastaan erityisesti Alvin Plantingan esittämisiin teististä ajattelua tukeviin filosofisiin väittämiin.
Myös Richard Swinburnen esittämät teismiä tukevat teesit saavat luvussa varsin perusteellisen pöllytyksen. Luku yltää tosin välillä loogisessa armottomuudessaan sellaisiin sfääreihin, ettei sinne välttämättä jaksa lähteä edes yrittämään mukaan, ainakaan ilman happilaitteita.

Mutta jos teismin kritiikki lipsahtaa välillä ylämummon puolelle, on filosofian apulaisprofessori Evan Falesin naturalismin ja fysikalismin esittely jos mahdollista vielä raskassoutuisempaa luettavaa. Luvun jokainen sana on varmasti tiukimmankin akateemisen tradition mukaista sanan selitystä, mutta ehkä hieman kevyemmälläkin käsittelytavalla asia ehkä tulisi selväksi.

Oma ehdoton suosikkini kirjan kirjoittajien joukossa on filosofian professori Daniel C. Dennett. Tällä valkopartaisella ystävällisellä filosofilla yksinkertaisesti vain on taito kirjoittaa kiinnostavasti ja ymmärrettävästi vaikeista aiheista.
Dennettin aiheena on evoluutio ja ateismin suhde siihen. Mitään erityisen yllättävää ei asiasta löydy, mutta älykkään suunnittelun mahdottomuus taitaa tulla suhteellisen selväksi.
Ateismista ja etiikasta kirjoittavalla filosofian professori David O. Brinkillä ei ole suotu aivan samaa kirjoittajan lahjaa kuin Dennetille, mutta hänen aiheensakin on melkoisesti monitahoisempi. Hyvin Brink kuitenkin urakastaan selviää ja uskonnoista riippumattoman etiikan olemassaolon mahdollisuus ja oikeutus aukeavat varmasti lukijalle.

Lähimpänä perinteistä ateistista kiistakirjoitusta on filosofian luennoitsija Andrea M. Weisbergerin osuus, jossa hän pohtii pahan ongelmaa. Weisberger käy läpi kaikki perinteiset teistiset selitykset pahan olemassaololle kaikkivoivan jumalan olemassaolosta huolimatta ja teloo ne yksi toisensa jälkeen.
Hän päätyy vähemmän yllättävään johtopäätökseen, jonka mukaan juuri pahan ongelma tekee jumalan olemassaolon äärettömän epätodennäköiseksi, sillä juuri pahan olemassaolo antaa Weisbergerin mukaan uskon pohjaksi vain epärationaalisen uskon, joka siis perustuu todellisuudessa vain haluun uskoa.

Filosofian professori Patrick Grim puolestaan pohtii jumaluskoon liittyviä kaikkivoipaisuuden ja kaikkitietävyyden ongelmia armottoman loogisesti, mutta usein niin vaikeasti itseään ilmaisten, että tavallinen lukija ajautuu todennäköisesti miettimään enemmänkin selviääkö hän luvun loppuun hereillä vai ei.

Kirjan toimittanut filosofian emeritusprofessori Michael Martin pohtii omassa osuudessaan ateismin ja uskonnon suhdetta, uskonnon käsitettä ja esimerkiksi ateististen uskontojen olemassaolon mahdollisuutta ja tietysti myös teistien niin sitkeästi hellimää ajatusta siitä, että myös ateismi on uskonto.
Michael Martinin mukaan vastaus viimeiseen kysymykseen on hyvin yksiselitteinen; ateismi ei ole uskonto, sillä se ei täytä mitään uskonnoille asetettavia yleisiä kriteerejä. Martinin mukaan ateistinen uskonto on kuitenkin mahdollinen ja hän käy läpi buddhalaisuuden, jainalaisuuden ja konfutselaisuuden esimerkkeinä uskonnoista, joiden eräät versiot on mahdollista tulkita myös ateistisiksi.

Oikeustieteen professori Steven G. Gey pureutuu puolestaan uskonnonvapauden ongelmaan sekä filosofiselta kannalta että länsimaisen uskonnonvapautta koskevan lainsäädännön kehitykseen pureutuen.
Antropologian professori Steven E. Guthrien teemana ovat uskontojen syntytapaa ja kehitystä koskevat antropologisen teoriat ja psykologian professori Benjamin Beit-Hallahmi pohtii ateistien psykologista profiilia kirjan päätösluvussa.
Kaiken kaikkiaan kirjan lukeneella on vahva näkemys siitä filosofisesta ja tieteellisestä perinteestä, jonka varaan moderni ateistinen ajattelu pitkälti rakentuu. Sen sijaan ateismiin usein liittyvää uskontojen historian ja modernin käytännön toiminnan kriittistä tarkastelua kirjassa ei ole lainkaan. Tämän voi toki tulkita puutteeksi, sillä todennäköisesti jopa yllättävän monen ateistin osalta ateismi todellakin on lähinnä nimenomaan uskontokritiikkiin perustuvaa uskontoihin sitoutumisen välttämistä, eikä suinkaan oma erillinen loppuun asti hiottu aatteensa.

Tämän teoksen suomennoksesta on pakko puhua hieman enemmänkin, sillä teoksen suomennoksen aloitti dosentti Tapani Hietaniemi, joka ehti raakakääntää pääosan kirjasta ennen viime vuonna tapahtunutta yllättävää poismenoaan.
Jussi K. Niemelä ja Tiina Raevaara tekivät tarkistus- ja käännöstyön loppuun. Käännöksen tarkastustyössä heillä ovat olleet apunaan osassa kirjaa myös Heta Saxell ja yhdessä luvussa myös alan kova nimi Ilkka Pyysiäinen.

Käännöstyötä on ylipäätään pakko luonnehtia suorastaan loistavaksi. Kirjaan lukiessani en todellakaan muistanut kyseessä olevan suomennos, mikä on ehdottomasti paras kiitos, jonka suomennokselle voi koskaan antaa.
Nykyistä kiireessä tehtyä käännöstyötä luonnehtivat aivan liian usein englanninkielen idiomien kankeat suorat käännökset. Tässä kirjassa ne kuitenkin loistavat poissaolollaan, vaikka kirjan tematiikka ja kieli eivät todellakaan varmasti ole olleet sieltä helpoimmasta päästä kääntäjänkään kannalta.

http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=369

Jussi K. Niemelä & Ilkka Pyysiäinen Helsingin kirjamessuilla 2010 (Osa 1/2)

Jussi K. Niemelä & Ilkka Pyysiäinen Helsingin kirjamessuilla 2010 (Osa 2/2)

Comments

Miten elää hyvä elämä?

Sun, 16 Jan 2011 22:19:51 +0100

Facebook-ystäväni lähetti opintoihinsa liittyvän kyselyn, jossa oli muutamia todella kovia kysymyksiä. Tässä epätoivoinen yritykseni vastata niihin.

1. Miten elää hyvä elämä?

Hyvän elämän voi tietysti määritellä hyvin monella tavalla. Hyvä elämä voidaan myös määritellä ulkoisin mittapuin; onnistuminen työelämässä, hyvä avioliitto, hyvä koti. Moni varmasti tekee juuri niin. Varmasti myös kokonaan toisten asettamilla ehdoilla ja jopa kokonaan toisten miellyttämiseksi eletty elämä voi olla hyvä, jos vain itse sen kokee niin. Moni varmasti elää hyvän elämän juuri näin ja saa suurimman tyydytyksensä joukkoon solahtamisesta; sen arvojen täyttämisestä ja hyvä niin.

Kuten filosofi-keisari Markus Aurelius sanoi: "Universumi on muutosta, elämämme on juuri sitä mitä ajatuksemme siitä tekevät." (Meditations IV, 3) (hän sanoi muuten myös "Onnelliseen elämään tarvitaan hyvin vähän.") (Meditations VII, 61)
Olen vahvasti sitä mieltä, että hyvään elämään ei ole yhtä ainoaa reseptiä, vaan jokaisen pitää löytää oma reseptinsä, joka toimii juuri hänen kohdallaan, vaikka yhteiskunta tarjoaakin valmiita muotteja, joihin on helppo solahtaa.

Omasta kokemuksestani sanoisin, että tämän juuri itselle sopivan oikean reseptin sekoittaminen voi kestää pitkäänkin. Siksi olen toisaalta sitä mieltä, että koskaan, missään olosuhteissa ei kannata luovuttaa.
Omalta osaltani (ja tämä on siis todella vain henkilökohtainen, subjektiivinen kokemus) koen hyvän elämän tilaksi, jossa elämä on ulkoisesti kohtuullisessa tasapainossa, mutta jossa läsnä on vahva luova elementti; on jotain mitä teet juuri itsellesi, jotain jossa koet olevasi hyvä ja myös kehittyväsi ja edistyväsi.

Yhtä tärkeänä näen asenteen jokaisen elämässä väistämättä eteen tuleviin vastoinkäymisiin ja kolhuihin. Olen itse epikurolaisuuden, mutta myös juuri Marcus Aureliuksen kauniilla tavalla edustaman stoalaisen ajatussuunnan ystävä.
Stoalaisuus esitetään usein tunteen kylmyytenä ja tunteettomuutena, mutta todellisuudessa se on ajatusmalli, jossa pyritään hyväksymään mahdollisimman tyynesti ne asiat joihin ei itse pysty vaikuttamaan ja keskittymään niiden asioiden muuttamiseen, joihin todella voi itse vaikuttaa.

2. Mikä elämässä on tavoiteltavaa?

Elämässä on tavoiteltavaa varmasti kaikki se minkä itse todella aidosti itse kokee tärkeäksi. Nämä prioriteetit tietysti muuttuvat koko ajan, kun ihminen kasvaa ja kehittyy. Nuorena tärkeäksi koetut asiat voivat olla täysin unholassa ja mitättömiä vuosikymmeniä myöhemmin ja toisinpäin.
Uskon, että aina yhtä tavoiteltavia asioita kuitenkin ovat henkinen tasapaino, läheisyys ja ystävyys. Ilman niitä ihminen on eksyksissä ja hukassa, vaikka aineelliset asiat olisivat miten hyvällä mallilla tahansa.
Oman, todellista tyydytystä roolin löytäminen on tietysti hyvin tavoiteltavaa, mutta sen löytämiseen ei taida olla mitään muuta keinoa kuin elää elämänsä niin hyvin kuin osaa.

3. Millä keinoin tähän tulee pyrkiä?

Jaa-a. Sanoppa se. Olemassa olevien Ihmissuhteiden tietoinen vaaliminen on tietysti se ensimmäinen keino, mutta mitään helppoa patenttivastausta ei varmasti ole olemassa miten se tapahtuu.
Jokainen ihmissuhde on erilainen ja itse asiassa jokaisen ihmisen jokainen ihmissuhde on erilainen, kun toinen osapuoli jokaisessa ihmissuhteessa erilainen.
Ehkäpä tämän ihmisten tavattoman ja loputtoman erilaisuuden ymmärtäminen voisi olla yksi keino, mutta en tiedä tähänkään oikein muuta keinoa kuin elää elämänsä mahdollisimman avoimin silmin.

4. Onko elämällä kenties jotakin tarkoitusta?

Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus, lauloi Martti Syrjä aikoinaan, eikä varmasti osunut kauaksi totuudesta. Elämän tarkoitus on elämä itse ja ikävä elämä on ikävämpi elää kuin hauska elämä.
Hauskuus ei tässä tietenkään tarkoita vain juhlimista ja ilonpitoa, vaan se voi olla vaikkapa oman veneen veistämistä, blogin pitoa tai vaikkapa filosofiaan perehtymistä.

5. Vastattuasi ylläoleviin: Miksi ajattelet näin?

Varmasti jokainen elämäni vuosi on tuonut oman osansa ajatteluuni, mutta väitän, että viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut tutustuminen Epikuroksen, Marcus Aureliuksen, Bertrand Russellin, Karl Popperin ja muiden vapaasti ajattelevien filosofien ajatuksiin on vaikuttanut jopa ratkaisevalla tavalla oman maailmankuvani ja ajatteluni kehittymiseen.

Näitä tuloksia voi tarkastella myös netissä osoitteissa:
http://uskoitseesi.blogs.fi
http://beinghuman.blogs.fi
http://thelittlebook.blogs.fi

Comments

Miksi Raamattu on kirjoitettu?

Mon, 27 Dec 2010 11:33:07 +0100

Olen juuri lopettanut kirjan, jotka suosittelen lämpimästi kaikille Raamatusta ja uskonnoista kiinnostuneille. Kyseessä on Bart. D. Ehrmanin kirja 'Jesus, Interrupted: Revealing the Hidden Contradictions in the Bible (And Why We Don't Know About Them)'

Vaikka kristillinen vakaumus ei suinkaan ole este kristillisen uskon tai Raamatun tutkimiselle, niin aivan todellisena ongelmana on, että tuo vakaumus todella helposti tekee tuloksista äärimmäisen ennalta arvattavia ja jopa epätieteellisiä, kun vakaumukseen sopimattomat asiat vain niin äärimmäisen helposti ja täysin huomaamatta putoavat ei-tärkeiden luokkaan.
Tämä usein hyvin vahva ideologinen vinouma on siis syytä aina ottaa huomioon, kun lukee kristittyjen tekemää Raamattu-tutkimusta, aivan samalla tavalla kuin tutkijan marxilaisuus on syytä ottaa huomioon Marxin Pääoman tutkimuksessa.
Vakaumus ei siis toki estä tekemästä tutkimusta, mutta lukijan on todella syytä se tietää, sillä oman vakaumuksen vaikutus voi olla todella hyvin vahva juuri oman vakaumuksen tutkimisessa!

Se, että lähinnä vain kristityt ovat tutkineet Raamattua vuosisatojen ajan on johtanut koko tämän alan tutkimuksen täydelliseen vääristymiseen, kun uskon kannalta vaaralliset kysymykset on johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti ohitettu tai painettu villaisella.

Kristillisistä lähtökohdista tehtävä raamatuntutkimus on samanlaista kuin marxilainen marxin tutkimus; mitään todellista omaa katsomusta järkyttävää ei yksinkertaisesti voi löytyä.
Väitän, että tämä pitkä kristillinen perinne on se syy miksi Bart D. Ehrmanin tavoin avoimin mielin ilman ideologia sidoksia Raamattua tutkivien tutkijioiden tulokset aina ja poikkeuksetta herättävät primitiivireaktioita kristilliseen perinteeseen vahvemmin sitoutuneissa ihmisissä.

Tottakai myös Richard Dawkins kirjoittaa kirjojaan saadakseen ihmisiä vakuuttumaan omista ideoistaan, aivan kuten Raamatun kirjoittajat aikoinaan tekivät.
Raamatun kirjoittajat keksivät monenlaisia mielenkiintoisia, kiehtovia ja ylentäviä tarinoita ryydittämään yhteisen ideansa markkinointia.
Tässä mielestä kuitenkin tiet eroavat Dawkinsin kanssa, sillä Raamatun kirjoittajat olivat uutta ideologiaa rakentavia luovia kirjoittajia, eivät suinkaan tietokirjailijoita, eikä tympeä arkitodellisuus suinkaan sitonut heitä.

Eräs Bart D. Ehrmanin perusajatuksista on. että Raamattu on kirjoitettu uuden uskonnollisen ideologian markkinoimiseksi ja jokainen siihen mukaan valittu teksti palvelee perustaltaan juuri tätä tarkoitusta.
Bart D. Ehrman korostaa, että ideologian sisäiset linjakiistat sitten pitkälti ratkaisivat mitkä uuden lahkon varhaisten kannattajien luomista kymmenistä markkinointiteksteistä sitten otettiin mukaan, kun tästä sekalaisesta tekstikokoelmasta päätettiin koota kirja.

Perusjuttu on tietysti se, että eri evankeliumit on kirjoitettu tukemaan tiettyjä uusia teologisia ideoita varhaiskristittyjen joukossa, jolloin yhteistä perustarinaa on sopivasti muutettu tukemaan oman uuden uskonnollisen ryhmittymän lempikeksintöjä, kuten vaikkapa ihmiskunnan syntien anteeksiantoa ristiinnaulitsemisen kautta tai taivaan ja helvetin olemassaoloa.
Koko uuden uskonnon takana oleva peruskeksintö on tietysti ajatus siitä, että ristiinnaulitseminen olisikin ollut suunniteltu etukäteen ja olisi osa suurempaa jo olemassa ollutta suunnitelmaa.
Bart D.Ehrman uskoo historiallisen Jeesuksen olemassaoloon, mutta historiallinen Jeesus oli lopun aikaa saarnannut apokalyptinen saarnamies, joka pystyi keräämään tuota lopun aikaa jo omana elinaikanaan odottaneen yhteisön.

Kun tämän lahkon johtaja sitten surmattiin kansankiihottajana ennen lopun aikojen toteutumista, oli lahko hetken tuuliajolla, ennenkuin kehitettiin idea jumalan suunnitelmasta ja ylösnousemuksesta.
Tällä idealla silloisen apokalyptisen juuutalaislahkon kokema vakavin mahdollinen tappio muuttuikin kuin taikaiskusta voitoksi ja myös uuden uskonnon aluksi.

Comments

Pitäisikö uskonnolliseen kiihkoiluun suhtautua kuin rasismiin?

Thu, 28 Oct 2010 09:33:15 +0200

Mielestäni vihaa ja suvaitsemattomuutta uhkuvan vanhakantaisen Raamatullisen kristillisen uskovaisuuden leviäminen on koko yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta suurempi uhka kuin Raamatun julmuudet monilta osin jo unohtaneen modernin valtiokirkollisen pehmo-kristillisyyden olemassaolo.
Raamattuun nojaava kristillisyys nähdään usein tuon aatteen sisällä rehellisemmäksi ja aidommaksi kuin aatteen keskeisestä suvaitsemattomasta vanhakantaisesta perinteessä jo monilta osin luopunut moderni valtiokirkollisuus.

Kristillinen kirkko toki rakentuu joka tapauksessa itsepetokselle, mutta omasta mielestäni kristillisyys on mielestäni hieman paradoksaalisesti inhimillisesti katsoen sitä rehellisempää, mitä enemmän alkuperäisestä sanomasta putoaa kuormasta.
Syynä on se, että nimenomaan Raamattuhan on tässä keskeinen epärehellisyyden ja ennen kaikkea itsepetoksen lähde, jos tuon hassun vanhan kirjan uskotaan tarjoavan jonkinlaisia lopullisia ja muuttumattomia totuuksia, vaikka ne eivät todellisuudessa enää hyvin monilta osin itse asiassa lainkaan enää sovellu rajusti muuttuneeseen maailmaan.

Näin ulkopuolelta ajatellen homma kuitenkin muuttuu käytännössä sitä rehellisemmäksi eli lähemmäksi inhimillisyyden valtavirtaa asettuvaksi mitä vähemmän Raamatun valheellista ja kuvitteellista "todellisuutta" siinä käytetään perusteluna ja mitä enemmän toiminnan motiivit löytyvätkin yleisistä inhimillisistä arvoista.

Tietysti kaikki on kiinni siitä mitä tavoitellaan. Maallisempi ja samalla väistämättä rationaalisemmin toimiva kirkko haittaa koko yhteiskunnan kehitystä vähemmän kuin hurmoshenkisen uskonnollinen kirkko, ja se on ylipäätään erilaisuutta sietävämpi toimija.
Toisaalta meidän uskonnottomien pitäisikin ehkä tukea mahdollisimman ahdasmielisiä ja tunkkaisia Raamattuun nojaavia voimia kirkon sisällä, sillä se todellakin sataisi vapaa-ajattelijoiden laariin.

Peruskysymys onkin siitä kumpi on asetetaan tärkeämmäksi tavoitteeksi; yhteiskunnan yleisen hyvinvoinnin lisääminen vai kirkosta eroamisten maksimointi?
Voimme mielestäni kuitenkin hyvin realistisesti lähteä siitä, että uskonnot eivät tule katoamaan ainakaan meidän ja tuskin meidän lastemmekaan elinaikana. Silloin mielestäni meidän voisi olla hyvä miettiä myös mitä sellaista vapaa-ajattelijat voisivat todella tehdä, jonka tulokset olisivat jopa meidän oman sukupolvemme nähtävissä.

Mielestäni tällaisena realistisena tavoitteena voisi olla sellaisen mielipideilmaston luominen, jossa kaikkeen uskonnolliseen kiihkoiluun ja fanatismiin suhtauduttaisiin kuin avoimeen rasismiin suhtaudutaan omassa yhteiskunnassamme tällä hetkellä.
Mielestäni tämä voisi olla jopa hyvin realistinen tavoite, jos miettii kuinka paljon suhtautuminen julkisiin uskonnollisuuden ilmauksiin jo on muuttunut viime vuosikymmenien mittaan Suomessa.

Tällainen ajan henki eli zeitgeist syntyy jos on syntyäkseen kaikilla tasoilla tapahtuvan aktiivisen vaikuttamisen, mutta ennen kaikkea aktiivisen julkisen keskustelun kautta.
Jos hellittämättä tuodaan erilaisissa yhteyksissä jatkuvasti esiin tarpeeksi vakuuttavasti ja vaikuttavasti Raamattuun ja Koraaniin pohjaavien väitteiden onttous ja sopimattomuus 2000 vuotta myöhemmin aivan toisenlaiseen yhteiskuntaan, se ei voi jäädä ilman vaikutusta.

Kyse ei ei siis ole käännyttämisestä, mikä on valtavasti vaikeampaa ja usein käytännössä lähes mahdotonta, vaan yleisen ajattelutavan eli ns. ajan hengen vaiheittaisesta ja hitaasta muuttamisesta.
Jo pelkästään se, että tuhansia vuosia vanhojen ‘pyhien’ tekstien käytön onttous ja jopa naurettavuus modernin yhteiskunnan päätöksenteon perusteluna ymmärrettäisiin laajasti, olisi se todellinen voitto yhteiskunnalle ja koko ihmiskunnallekin.

Me emme käytännössä voi mitään sille, että että erilaiset uskonnolliset organisaatiot vaikuttavat vielä pitkään suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta uskon, että me voimme vaikuttaa siihen miten suvaitsevaisesti niissä toimivat ihmiset suhtautuvat kanssaihmisiinsä.
Jos syntyy ajan henki, jossa erilaisuuden salliminen sallitaan ja erilaisuuden tuomitseminen tuomitaan, jää uskonnollisille fundamentalisteille aina vain vähemmän elintilaa ja vähemmän mahdollisuuksia kasvattaa vaikutusmahdollisuuksiaan.

Olen itse todellakin sitä mieltä, että avoimen yhteiskunnan ja demokratian pahin vihollinen on fundamentalismi, liittyi se mihin ideologiaan tahansa.
Kyvyttömyys hyväksyä erilaisuutta, erilaisia mielipiteitä ja erilaisia elämäntapoja leimaa aina fundamentalismia.
Käytännössä fundamentalismi on ajattelun kapeuttamista. Fundamentalisti on ihminen, joka hyväksyy vain yhden tavan ajatella ja elää.

Vapaa-ajattelijat voisivat myös toimia keskustelufoorumeille todellisiin tieteellisiin havaintoihin pohjaavan maailmankuvan edistäjinä ja edustajina. Silloin voitaisiin pelkän uskonnollisen ideologian vastustamisen sijaan tuoda esiin myös positiivinen vaihtoehto Raamatun synkälle, rangaistusta ja kuolemaa rakastavalle perisynnin täyttämälle maailmalle.

Toki pitää toimia usealla rintamalla yhtä aikaa ja valtionkirkon nauttimien etuoikeuksien vastustaminen on varmasti vapaa-ajattelijoiden mission tärkeä osa, vaikka ajoittain siitä tuleekin mieleen taistelu tuulimyllyjä vastaan.

Comments

Haluammeko oikeasti parantaa maailmaa?

Mon, 25 Oct 2010 21:02:18 +0200

Mielestäni meidän vapaa-ajattelijoiden olisi aina joskus syytä hetkeksi pysähtyä vapaa-ajattelun suuren dilemman eteen; olemmeko vain vastustamassa jotain ideologiaa, vai sittenkin myös parantamassa maailmaa?
Perusongelmana on, että jonkin ideologian vastustamisesta on valtavasti helpompaa olla yhtä mieltä, varsinkin kun jokainen voi vastustaa ideologiaa asiaa aivan omista erilaisista syistään.
Sen sijaan maailman parantaminen edellyttää jonkinasteista yksimielisyyttä siitä millainen sitten olisi tuo tavoiteltava hyvä maailma ja sellaisen yksimielisyyden saavuttaminen on valtavasti vaikeampaa.

Suomalaisten vapaa-ajattelijoiden pienin yhteinen nimittäjä on kristillisen valtionkirkon vastustaminen ja siitä on helpoin myös saavuttaa yksimielisyys. On aivan luonnollista, että toiminta myös keskittyy siihen mistä on helppoa olla yhtä mieltä.
Sen sijaan vaikkapa yksimielisyys vaikkapa siitä millaisia toimijoita valtionkirkon sisällä pitäisi tukea on paljon vaikeampi saavuttaa ja pitäisikö ylipäätään ottaa kantaa sellaisen organisaation sisäisiin kiistoihin, jonka levittämää ideologiaa itse vastustaa.

Olen jo itse pitkään miettinyt, että nykyinen humanistisen ajattelun totaalisesti kesyttämä virallinen luterilainen valtionkirkkomme ei todellisuudessa ole todellinen uhka ihmisoikeuksille, sananvapaudelle tai tieteelle.
Tällainen uhka sen sijaan piileksii kaikissa niissä ryhmissä, jotka perustavat ajattelunsa Raamatun (tai Koraanin) sanatarkkaan tulkintaan.

Jo nykyinen raamatullis-vanhoillinen kristillinen puolue on monta kertaluokkaa pahempi uhka yksilön vapaudelle ja erilaisuuden kunnioittamiselle kuin moderni valtionkirkkomme todellisuudessa on pitkään aikaan ollut.
Nykyisen kristillisen puoleen edustama ajattelu edusti toki valtavirtaa myös valtionkirkossamme vain ehkäpä 40-50 vuotta sitten, mutta viime vuosikymmenien aikana yleishumanistinen virtaus on syrjäyttänyt tiukkapipoisen raamatullisen siiven melkoisen täydellisesti.

Suomen valtionkirkon edustama kristillisyys perustuu toki mielestäni ristiriitaiselle, valheelliselle ja kuvitteelliselle perustalle aina kuin toimintaa perustellaan jonkin 2000 vuotta vanhan kirjan teksteille.
Nykyisessä valtionkirkossamme tämä raamatullinen aines on kuitenkin painunut vahvasti taka-alalle ja se kaivetaan lähinnä esiin tuulettumaan vain kirkollisina juhlapyhinä. Yhä useammin toiminnan pontimina ovat kuitenkin hyvin yleishumanistiset motiivit.

Ongelmana on toki se, että näitä yleisinhimillisiä motiiveja ei tunnusteta julkisesti, vaan toimintaa yritetään edelleen perustella kristillisellä sanomalla.
Kristinusko nyt sattuu olemaan tämän organisaation olemassaolon syy, vaikka se ei vanhakantaisessa muodossaan monia sen nykyisistä toimijoista juuri todellisuudessa kiinnostaisikaan. Jos tunnustettaisiin julkisesti, että toiminnan todellinen motiivi ei ole kristinusko, miksi koko organisaatiota ylipäätään tarvittaisiin?

Olen itse asiassa yhä enemmän kallistunut sille kannalle, että paljon valtionkirkkoa vakavammin yksilön ja ajattelun vapautta todellisuudessa uhkaavat erilaiset lahkot, herännäisjärjestöt ja fundamentalistiset uskonnolliset (erityisesti islamilaiset) ryhmät ylipäätään.
Itse en suinkaan enää keskittyisikään valtionkirkon kiusaamiseen, vaan todellisten fundamentalistien ajattelun valheellisuuden ja hataruuden paljastamiseen ja myös näiden ajatusten pontevaan vastustamiseen.
Samalla keskittyisin myös vapaamielisten ryhmien tukemiseen tuon kirkon sisällä, edellyttäen tietysti, että päämäärämme olisikin paremman ja vapaammin ajattelevan elämän tavoittelu mahdollisimman monelle, eikä suinkaan vain jonkin ideologian vastustaminen.

Tässä tullaan kuitenkin suureen risteykseen; onko päämäärämme inhimillisemmän, vapaammin ajattelevan maailman edistäminen, vai vain jonkin ideologian vastustaminen kaikissa sen ilmenemismuodoissa.
Yksimielisyyttä tästä asiasta tuskin on mahdollista koskaan saavuttaa näinkin sekalaisessa seurakunnassa kuin vapaa-ajattelijat todellisuudessa on.

Olen itse tullut siihen tulokseen, että modernin humanismin aatteiden läpitunkema ja tieteellisen ajatteluun sitoutunut luterilainen valtionkirkko voi itse asiassa voinut jo olla voima, joka on estänyt todellisen, säälimättömän ja sallimattoman vanhan liiton raamatullisen kristillisyyden esiinmarssin Suomessa.
Raamatulliseen fundamentalismiin liittyvä kreationismi olisi levitessään aivan todellinen uhka myös tieteelliselle ajattelulle, sillä se yksinkertaisesti kieltää tieteen ja rationaalisen ajattelun oikeutuksen, mitä valtionkirkkomme ei todellisuudessa koskaan enää tee.

Fundamentalistinen Raamattuun perustuva ihmiskäsitys taas tulee aina myös kieltämään seksuaalisten vähemmistöjen ihmisoikeudet.
Valtionkirkkomme valtavirta kuitenkin on jo hyvin vahvasti tätä fundamentalismia vastaan, vaikka kirkon sisällä vanhoilliset pyristelevätkin ajan virtaa vastaan.

Olen jo kauan sitten päätynyt ajattelemaan, että Yhdysvalloissa jopa vallitsevaan asemaan päässyt hurraa-kristillisyys on päässyt siellä läpi tavalla jolla se on päässyt, koska sieltä puuttuu maltillisen, harkitsevan valtionkirkon jarruttava ja pehmentävä voima.
Viranomaisvastuussa oleva valtionkirkko joutuu aivan eri tavalla pitämään sormensa yhteiskunnan pulssilla ja seuraaman yhteiskunnan yleisessä ajattelutavassa tapahtuvaa muutosta kuin hurmahenkiset yksittäiset kirkkokunnat. Vahva valtionkirkko ei jätä samanlaista tilaa hurmahengille kuin Yhdysvalloissa on tapahtunut.

Valtionkirkko voikin olla modernin, demokraattisen yhteiskunnan kokonaisedun kannalta edullinen ratkaisu, sillä todellisuudessa se ehkä pitääkin pintaan koko ajan kuplivan todellisen hurmahenkisen uskonnollisuuden pienten erillisryhmien harrastuksena, mikä voi olla vain hyvä asia.

Comments

Kuka on suomalainen?

Mon, 06 Sep 2010 15:16:16 +0200

On selvästi nähtävissä, että julkisessa keskustelussa kaikki keskustelijat eivät välttämättä tiedä mitä todella tarkoittaa sellainen hyvin yksinkertaiselta kuulostava sana kuin 'suomalainen'.
Ongelman taustalla varmasti häämöttää se, että kansallisvaltioiden käsite on aikoinaan syntynyt perusajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan samaa kieltä puhuvat ihmiset muodostaisivat kansallisvaltioita ja kieli olisi se peruste, jolla maanpinta jaettaisiin eri valtioiden kesken.

Tämä ajatus oli kuitenkin pelkkää teoriaa jo alunperin, eikä vain yhteisen kielen varaan rakentuvia kansallisvaltioita todellisuudessa ole käytännössä koskaan ollutkaan.
On nimittäin käytännössä mahdotonta muodostaa sellaisia todellisia käytännön valtioita, joiden alueella ei olisi kielellisiä vähemmistöjä. Kieli ei todellisuudessa voikaan koskaan olla ainoa kansallisvaltiota ja sen asukkaita määrittävä tekijä.

Loistava esimerkki tästä kehityksestä on tietysti juuri Suomi, joka on kuitenkin loppupeleissä maantieteellinen, hallinnollinen ja poliittinen, eikä suinkaan kielellinen käsite.
Suomessa asuu kahta aivan erilaista kieltä puhuvia ihmisiä ja silti tänne on kuitenkin pystytty aivan onnistuneesti rakentamaan toimiva yhtenäinen kansallisvaltio.

Kaikki Suomessa pysyvästi asuvat ihmiset ovatkin suomalaisia, puhuivat ihan he mitä kieltä tahansa. Toki arkiajattelussa ’suomalaisuus’ usein kytketään kieleen, mutta väittäisin, että silloin kyse on ajattelun laiskuudesta.
Kannattaa myös muistaa, että vaikkapa sveitsiläisyys tai belgialaisuus eivät ole koskaan liittyneetkään kieleen millään tavalla, eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa tunneta virallisen kielen käsitettä lainkaan.

Menisin jopa niin pitkälle, että väittäisin ’suomalainen’ -käsitteen alle mahtuvan aivan jokaisen ihmisen, joka vain aidosti haluaa asua Suomen valtion alueella ja haluaa aidosti samaistua tähän kulttuuriin.
Suomalaisuus onkin siten mielestäni kokonaan ihmisen kielestä, ihonväristä tai alkuperästä riippumaton asia. Se on asia, joka toteutuu ja ilmenee todellisuudessa ihmisen oman henkisen tahtotilan kautta.
Tämän määritelmän mukaan suomalainen on jokainen Suomesta pois muuttunutkin niin kauan kuin hän haluaa määrittää itsensä ja identiteettinsä juuri suomalaisuuden käsitteen avulla.

Suomalaisuus, ruotsalaisuus, brasilialaisuus tai thaimaalaisuus ovat mielestäni kaiken kaikkiaan nimenomaan yksilön halua sitoutua tiettyyn olemassa olevaan yhteiskuntaan ja valtioon ja toisaalta myös siihen tapaan toimia, joka on tässä yhteiskunnassa omaksuttu pitkän yhteisen kehitystyön tuloksena.
Rasismin tai kielipolitiikan sotkeminen tähän käsitteeseen on mielestäni yksinkertaisesti ajatusvirhe. Olen sitä mieltä, että loppujen lopuksi kenestä tahansa tänne muuttavasta tulee täysin hänen alkuperästään riippumatta aikaa myöten suomalainen, jos hän vain riittävästi itse niin haluaa.
Koko satojen ja tuhansien vuosien mittaan eriytyneen paikallisen kulttuurin täydelliseen omaksumiseen voi toki kulua sukupolvi tai kaksikin.

Niin muodikas monikulttuurisuuden ajatus ei kuitenkaan välttämättä istu lainkaan tähän ajatusmalliin, sillä vieraassa kulttuurissa omassa täysin erillisessä kulttuurisaarekkaassaan elävä ihminen ei välttämättä koskaan kunnolla suomalaistu tai sen paremmin iranilaistu tai pakistanilaistukaan, jos asiaa ajatellaan hieman yleismaailmallisemmalla tasolla.

Vallan toinen asia on, ettei kaikille tänne tulevilla tarvitsekaan olla halua sitoutua pysyvästi tähän yhteiskuntaan. Pakolaisen perusmääritelmän mukaanhan pakolainen nimenomaan on ihminen, joka on joutunut tilapäisesti lähtemään oman tahtonsa vastaisesti kotimaastaan jonkin uhkatilanteen vuoksi ja haluaa palata sinne, kun tuo uhka on poistunut.
Pakolainen on aivan eri tilanteessa kuin vapaaehtoisesti paremman tulevaisuuden toivossa kotimaansa jättävä ihminen ja mielestäni tämä ero olisi hyvä pitää mielessä myös tässä asiassa.

Comments

Pitäisikö ateistien tukea valtionkirkkojen tekemää lähetystyötä?

Sat, 24 Jul 2010 20:24:36 +0200

Olen tullut siihen ateistille ehkä hieman hämmästyttävään lopputulokseen, että vapaa-ajattelijoiden tulisi tukea virallisten läntisten protestanttisten valtionkirkkojen kehitysmaissa tekemää lähetystyötä, jos meitä todella huolestuttaa kehitysmaissa asuvien ihmisten kohtalo!
Tämä ehkä vaatii hieman lisäselitystä...
Tämän hämmentävän väitteen taustalla on se tosiasia, että nimenomaan kaikkein heikoimmin kehittyvien kehitysmaiden ylivoimaisesti suurin ongelma on väestönkasvu. Esimerkiksi Nigerian väestö on kasvanut 50 vuodessa kolminkertaiseksi 40 miljoonasta yli 120 miljoonaan ihmiseen.
Ei yksinkertaisesti ole inhimillisesti mahdollista, että tuollaiselle määrälle uusia ihmisiä löytyisi uutta maata viljeltäväksi tai koulutusmahdollisuuksia tai työpaikkoja yhteiskunnassa, jonka koko infrastruktuuri on ollut jo lähtötilanteessa täysin riittämätön ja ylirasitettu.

Mikään määrä kehitysapua ei tule koskaan ratkaisemaan sellaisten maiden ongelmia, joissa väestönkasvu on tätä tasoa. Väestön kasvukierre on yksinkertaisesti pakko saada katkeamaan ennen kuin tilanne voi kääntyä parempaan suuntaan.
Väestötieteilijä Hans Rosling on todennut, että elintason nousu yleensä lopettaa väestönkasvun. Jos väestönkasvu on kuitenkin pysyvästi Nigerian ja monen muun Afrikan maan nykytasolla, ei riittävän laajalti vaikuttavaa elintason nousua ole enää yksinkertaisesti mahdollista saada aikaiseksi ainakaan tasolla, jolla se todella vaikuttaisi väestön enemmistön perhekokoon.

Ongelmaa pahentaa aivan ratkaisevalla tavalla se, että myös Nigeriassa aggressiivisimmin lähetystyötä tekevät ja nopeimmin leviävät uskonnot ja lahkot ovat nimenomaan niitä, jotka kieltävät ehkäisyvälineiden käytön ja ylipäätään suhtautuvat kielteisesti perhesuunnitteluun.
Oma virallinen valtionkirkkomme sen sijaan on ottanut periaatteessa hyvin myönteisen kanssa ehkäisyyn ja väestösuunnitteluun ja se ylipäätään edustaa lähetystyötä aktiivisesti tekevien uskontojen joukossa rationaalista ja järkiperäistä ajattelua.
Valtionkirkkomme on sopeutunut viimeisen 50 vuoden ajan humanistisen ja sekulaarin ajattelun läpitunkemaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, johon harva uskonto on pystynyt. Kun uskontoja ja kirkkoja vertaillaan, edustavat suomalainen luterilainen valtionkirkko ja eurooppalaiset luterilaiset valtionkirkot niiden joukossa todellista tervettä maalaisjärkeä. Tietysti pitää todeta, että sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas....

Kun tosiasia on, että lähetystyötä tekevät uskonnot leviävät nyt kehittyvässä maailmassa kovalla vauhdilla, olisi näiden maiden ihmisten ja valtioiden oman todellisen tulevaisuuden kannalta edullista, että nuo leviävät uskonnot ovat niin rationaalisia ja ihmiselämää ja ajattelua niin vähän rajoittavia kuin mahdollista. Ehdottomasti tärkeintä kuitenkin olisi, että näissä maissa vahvistuisi väestön kasvun hillitsemistä tukeva ajattelu, jota läntiset valtionkirkot edustavat.
Kun on aivan selvää, että ateistisia tai edes vapaa-ajattelevia lähetyssaarnaajia ei tulla todennäköisesti koskaan näkemään, on ehkä valittava siis se pienin paha eli mahdollisimman rationaalisesti toimivan (sinänsä siis epärationaalisenkin) uskomusjärjestelmän tukeminen.
Islamin, helluntailaisuuden ja muiden herätysliikkeiden ja erityisesti roomalais-katolisen uskon leviäminen kehitysmaissa yksinkertaisesti haittaa niiden tulevaa kehitystä jopa ratkaisevalla tavalla.

Valitettavasti kaikki nuo uskonsuunnat käytännössä taistelevat perhesuunnittelua ja väestönkasvun hillitsemistä vastaan, kukin omista dogmaattisista ja myös käytännöllisistä syistään.
Jos emme tyydy dogmaattisesti toteamaan, että kaikki uskonnot ovat yhtä pahoja, vaan tavoittelemme ihmiskunnan rationaalista kokonaisetua, pitää uskonnot mielestäni todellakin asettaa suosituimmuusjärjestykseen niiden haitallisuuden mukaan, aivan kuten tupakkatuotteetkin aikoinaan jaoteltiin haitallisiin ja vähemmän haitallisiin.
Aivan samalla tavalla mielestäni uskonnot voidaan jakaa haitallisempiin ja vähemmän haitallisiin sen mukaan kuinka rationaalisesti ne käytännössä toimivat ja ennen kaikkea kuinka paljon ne vaikuttavat kannattajiensa todelliseen käytännön elämään.

PS. Pohdin tuossa jo aikaisemmin hieman laajemmin väestönkasvun ja talouden yhteyksiä englanninkielisessä blogissani hieman enemmän:
http://beinghuman.blogs.fi/2010/07/20/is-there-a-unholy-alliance-opposing-population-control-i-claim-9009275/

Comments

Onko kevyt-Islam se terveellisempi vaihtoehto?

Sat, 10 Jul 2010 10:34:42 +0200

Mielestäni Islamiin voi hyvin suhtautua kuin maitorasvaan. Maito on hyvä ja miellyttävä ruokajuoma, mutta siinä oleva maitorasva on kiistatta haitallista ja mitä vähemmän maitorasvaa maidossa on, sitä terveellisempää se on.
Samalla tavalla mitä enemmän alkuperäistä sanomaa Islamissa on, sitä haitallisempaa se on modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Kun alkuperäistä sisältöä vain poistetaan tarpeeksi siitäkin voidaan jalostaa suhteellisen harmiton oppirakennelma. Rasvaton maito on edelleen maitoa, vaikka siitä on poistettu merkittävä mutta haitallinen osa sen alkuperäisestä sisällöstä.

Moderni länsimainen kristinusko on käynyt läpi tämän haitallisen sisällön poistamisen ja siitä on syntynyt Suomen valtionkirkon kaltaisia hyvin toimivia kevytversioita, joiden haitallisuus on aivan toista luokkaa kuin ahdasmielisen ja rajoittavan keskiaikaisen alkuperäisen kristinuskon.
Maitorasvan haitallisuus on hyvin tiedossa ja tiedostettu, mutta maidon kieltämistä ei kukaan aja. Sen sijaan terveysvalistus jakaa innokkaasti tietoa kevyiden maitotuotteiden eduista.

Samalla tavalla fundamentalistisen Islamin haitoista pitää voida puhua. Islamistakin on onneksi kehittynyt vähemmän haitallisia ja moderniin yhteiskuntaan sopivampia epävirallisia kevytversioita, joiden haitallisuus ei ole lainkaan samaa luokkaa kuin alkuperäisen Islamin.
Paljon olisi saavutettu, jos modernimpi kevyt-Islam pystyisi korvaamaan vanhakantaisemmat versiot kuten rasvaton maito on jo pitkälti korvannut punaisen maidon kotimaisten ruokakauppojen hyllyillä.

Toisaalta samalla tavalla kuin pitää voida sanoa, että vesi on maitoa terveellisempi ruokajuoma, pitää voida sanoa, että Islamia vähemmän haitallisia vaihtoehtoja on tarjolla myös uskontojen joukossa
Toki tässä vaiheessa pitää kysyä miksi sitten Islamin alkuperäisiä (siis fundamentalistisia) versioita tulee kritisoida?
Tärkein ongelma on tietysti kysymys naisen asemasta. Alkuperäinen islamilainen näkemys naisesta miehelle täysin alistettuna palvelijana ei yksinkertaisesti vain enää toimi modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.
Tämä ihmisten synnynnäisen eriarvoisuuden ajatukseen perustuva ihmiskäsitys johtaa väistämättä ristiriitatilanteisiin, kun ympäröivä yhteiskunta perustuu aivan erilaisille periaatteille kuin oma vanhakantainen usko opettaa.

Toinen keskeinen ongelma on suhtautuminen tieteeseen ja tietoon ylipäätään. Uuden tiedon omaksuminen on erittäin tärkeä ja jopa keskeinen taito modernissa maailmassa, mutta vanhakantainen islamilaisuus muodostaa helposti vakava este kyvylle ottaa vastaan uutta tietoa. Yhteiskunnan tasolla vanhakantainen islamilaisuus taas johtaa helposti koko yhteiskunnan kilpailukyvyn romahtamiseen maailmassa, jossa tieto ja osaaminen on jo tärkeimpiä kilpailutekijöitä.

Kolmas tärkeä ongelma on suhtautuminen ajatuksen ja sana vapauteen. Vanhakantainen islamilaisuus määrittää äärimmäisen tarkasti rajat joiden sisällä ajattelun on liikuttava ja kaikista poikkeamista rangaistaan ankarasti.
Islamista luopuminenhan on vanhakantaisessa islamilaisuudessa aina kuolemalla rangaistava teko. Tällainen ajattelu ei yksinkertaisesti sovi moderniin avoimeen ja demokraattiseen yhteiskuntaan.

Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että mitä vähemmän Islamissa on Islamia, sen helpompaa tuon uskonnon kannattajan elämä on modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.
Olen Somaliassa syntyneen kirjailija ja ateisti Ayaan Hirsi Alin kanssa yhtä mieltä siitä, että ei ole realistista odottaa uskontojen katoavan mihinkään. Hän onkin uusimmassa kirjassaan ”Nomad” päätynyt suosittelemaan Islamin vaihtamista kristinuskoon.

Ayaan Hirsi Ali epäilee, että uskonnosta luopuminen kokonaan on liian vaikea tehtävä monelle, mutta toisaalta siirtyminen Islamista kristinuskoon voi kohentaa merkittävästi yksilön mahdollisuuksia sopeutua moderniin länsimaiseen yhteiskuntaan. Tätä kautta uskonnon vaihtaminen voisi jopa merkittävästi kohentaa yksilön elämän laatua.

Hän on siis asettanut nämä uskonnot paremmuusjärjestykseen niiden haitallisuuden mukaan. Mielestäni tällainen paremmuusjärjestys on mahdollista todella laatia, jos perusteeksi otetaan esimerkiksi se miten uskonto auttaa yksilöä menestymään ja sopeutumaan siihen yhteiskuntaan, jossa hän elää.
Tällä tavalla tarkasteltuna Islam on tietysti ykkönen islamilaisessa maailmassa, mutta kaikkialla muualla se onkin jopa vakava taakka kannattajalleen.

Islamin menestys perustuu sen kykyyn ottaa kannattajansa tajunta täydellisesti haltuunsa ja sen kykyyn ottaa haltuunsa koko kulttuuri niin, että uskonnolle ei näytä olevan lopulta mitään vaihtoehtoja.
Perusongelma on, että Islam on valtiaitten uskonto, joka on suunniteltu toimimaan olosuhteissa, joissa valta on muslimeilla. Juuri siksi Islamista tulee niin usein ongelma, kun Islamin kannattajat ovat vähemmistönä.

Elävä elämä on osoittanut, että buddhalaisilla, shintolaisilla, konfutselaisilla, jainalaisilla, animisteilla ja kristityilläkin on paljon vähemmän ongelmia sopeutumisessa vastaavankaltaiseen vähemmistöasemaan.
Islaminkin aiheuttamat ongelmat ovat aina suorassa suhteessa alkuperäisen oppirakennelman määrään ja edes joitakin osin maallistuneen kevyt-Islamin kannattajille on aina selvästi vähemmän ongelmia kuin alkuperäisen Islamin kannattajilla.

Länsimaissa elää suuri joukko onnellisia ja tyytyväisiä islamilaisia ihmisiä, eikä Islamin ja modernin maailman vaatimusten yhdistäminen ole mahdoton tehtävä. Se vain vaatii Islamin jyrkkien ja ehdottomien vaatimusten siirtämistä taka-alalle elämässä ja ajattelussa, jotta elämä moniarvoisessa ja ajattelun vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa sujuisi kitkatta.
Perusongelma on, että Islam odottaa edelleen omaa uskonpuhdistustaan, joka siivoaisi keskiaikaisen painolastin pois ja edistäisi tuon uudistuneen uskonnon kannattajien sopeutumista moderniin maailmaan ja sen vaatimuksiin.

Comments

Onko Sharian laki välttämätön osa Islamia?

Thu, 08 Jul 2010 15:47:28 +0200

Myös avionrikkojen kivittämistä vaativa Sharian laki on olennainen osa fundamentalistista Islamilaista uskoa ja koko Sharian lain ajatus on levinnyt vain ja ainoastaan islamilaisen uskon mukana uusille alueille.
Ei yksinkertaisesti ole olemassa yhteiskuntaa, jossa Sharia olisi käytössä ilman Islamia, koska koko Sharian ajatusta ei yksinkertaisesti ole olemassa ilman Islamia.

Islamia kuitenkin vallan mainiosti voi olla ilman Shariaa. Kaikeksi onneksi on olemassa monia islamilaisenemmistöisiä valtioita ja islamilaisia ryhmiä, jotka eivät enää aja tai halua Sharian käyttöönottoa.
Nimenomaan juuri tästä syystä on mielestäni niin tärkeää taistella Sharian lain käyttöä vastaan siellä missä sitä todella sovelletaan.
Islam on todellakin mielestäni mahdollsita muuttaa inhmillisemmäksi ja olennainen osa tätä inhimillistämistä on Sharian julmasta perinteestä irtipääsy.

Ennen kuin kuin shialaiset äärimmäisyysryhmät saivat Iranissa vallan vuonna 1979, ei Sharian lakia siellä noudatettu virallisesti. Vasta kokonaan uskonnon varaan ideologiansa perustavien shia-ryhmien valtaannousu palautti myös aviorikkojien kivittämisen virallisena rangaistuksena Iraniin.

Olennaista on, että nimenomaan islamilainen hallitus on tuonut kivittämisen rangaistusmuodoksi Iraniin ja se on tehty pelkästään uskonnollisin perustein. Kyse ei ole todellakaan yksittäisten hihhuleiden toiminnasta, vaan virallisen valtiollisen oikeuslaitoksen antamista tuomioista.
Kansainvälisen painostuksen ansiosta Iranin hallitus on pariinkin kertaan ilmoittanut Iranin luopuvan kivittämisestä, mutta sormet ovat tainneet olla ristissä selän takana, sillä valtion viralliseen oikeuslaitokseen asti nämä lupaukset eivät ole tihkuneet.

On aivan sama asia väittää, että joulu ei ole osa kristinuskoa kuin että Sharian laki ei ole osa Islamia. Kumpaakaan ei ole mainittu uskonnon pyhässä kirjassa, vaan ne ovat uskonnon piirissä hyvin varhain syntynyttä perinnettä, joka on kuitenkin nyt hyvin keskeisessä asemassa uskonnossa.
Eipä toki Raamatussa mainita paaviakaan, mutta olisi aivan naurettavaa väittää, että Paavin virka ei liity mitenkään nykyiseen kristinuskoon.
Toisaalta juuri tämä esimerkki osoittaa kuinka hyvinkin keskeiset uskonnolliset perinteet voivat muuttua. Kun aikoinaan Rooman paavi oli koko kristillisen yhteisön kiistämätön johtaja, on nyky-kristittyistä hyvin merkittävä osa luopunut kokonaan tästä ajatuksesta.

Länsimaisia humanistisia arvoja omaksuneissa osissa islamilaista maailmaa ja etenkin pitempään lännessä diasporassa asuneiden keskuudessa Sharia onneksi toki jo usein unohdetaan.
Fundamentalistit sen kuitenkin joka paikassa kaivavat esiin, sillä Sharia on hyvin olennainen ja keskeinen osa Islamilaista perinnettä. Siitä luopuminen on siis tuosta keskeisestä islamilaisesta perinteestä luopumista.

Maallistuneet islamilaiset ovat onnekseen päässeet eroon monista osista tätä perinnettä ja juuri tätä kehitystä meidän tietysti tulisi tukea kaikin voimin.
Mielestäni me voimme tehdä sen esimerkiksi osoittamalla mahdollisimman selvästi ja näkyvästi kuinka jyrkästi vastoin moderneja yleishumanistisia ja tasa-arvoisia länsimaisia arvoja naisia sortava Sharian laki mielestämme todella on.

Sivumennen sanoen Britanniassa parhaillaan käynnissä olevaan Sharian vastaiseen kampanjaan voi tutustua osoitteessa: http://www.onelawforall.org.uk
Britanniassahan parhaillaan pyritään tuomaan Shariaa perheoikeuden osalta länsimaisen lainkäytön rinnalle ja erityisesti Maryam Namazien kaltaiset maallistuneet ex-muslimit ovat käynnistäneet tämän kampanjan.

Mielestäni vapaa-ajattelijoiden perimmäisenä tavoitteena tulee olla, että myös Sharian lain käyttöä nyt tukevat ja haluavat islamilaiset näkisivät valon ja hekin hylkäisivät tämän keskiaikaisen lakijärjestelmän vanhentuneena ja moderniin yhteiskuntaan soveltumattoman.
On hyvä muistaa, että Sharian lakia sovelletaan suoraan aivan sellaisenaan julmimpia yksityiskohtia unohtamatta tällä hetkellä joka päivä ainakin Saudi-Arabiassa, Sudanissa, Somaliassa, Pakistanissa ja Nigeriassa ja hieman humaanimmin sovellettuna (ilman käsien katkomista ja kivittämistä) ainakin Afganistanissa, Malesiassa, Malediiveilla ja osin Indonesiassa.
Kaikissa näissä maissa syynä on nimenomaan se, että vain ja ainoastaan siksi, että nimenomaan valtauskonnon eli islamin katsotaan edellyttävän tämän keskiaikaisen oikeusjärjestelmän käyttämistä.

Sivumennen sanoen kuolemantuomio Islamista luopumisesta eli myös vapaa-ajattelusta on voimassa ainakin Iranissa, Pakistanissa, Afganistanissa ja Saudi-Arabiassa.
Tässäkään ei ole suinkaan kyse mistään paikallisista tapaperinteistä, vaan vain ja nimenomaan uskonnon asettamista vaatimuksista, joita ei olisi olemassa ilman kyseistä uskontoa, kuten ei olisi Sharian lakiakaan.

On kuitenkin todella hienoa ja kannustettavaa, että edistyksellisempi (ja useimmiten myös länsimaistunein) osa islamilaista maailmasta on luopunut islamilaiseen perinteeseen hyvin kiinteästi kuuluvasta Shariasta.
Mielestäni Iranin kivitysten avoin ja voimakasta vastustaminen on nimenomaan humanistisen kehityksen tukemista Islamin piirissä. Jos ja kun Sharian kannattajille riittävän selvästi osoitetaan, että merkittävä osa maailman asukkaista tuomitsee tämän keskiaikaisen, julman oikeusjärjestelmän käytön, voi toiminnalla olla pitkällä tähtäimellä todellista merkitystä.

Kansainvälinen painostus lopetti apartheidin Etelä-Afrikassa ja kansainvälinen painostus voi lopettaa myös Sharian nimissä tehdyt julmuudet, jos tarpeeksi vahva ja todella vaikuttava kansainvälinen painostus vain saataisiin syntymään.
Siksi toivon, että sunnuntaina 11. heinäkuuta eli kansainvälisenä kivitystuomioiden vastaisena päivänä mahdollisimman moni osoittaisi kaikin käytettävissään olevin keinoin mitä mieltä he tästä asiasta ovat.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sharia
http://uutiset.msn.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Iran%20aikoo%20kivitt%C3%A4%C3%A4%20kahden%20lapsen%20%C3%A4idin%20hengilt%C3%A4/1135258378659

Comments