Pitäisikö uskonnottomien pidättäytyä kaikesta yhteistoiminnasta siinä pelossa, että heille voisi muodostua yhteisiä kantoja uskontojen hankkimasta erikoisasemasta yhteiskunnassamme?
Pitäisikö uskonnottomien yksinkertaisesti pitää turpansa kiinni, jotta uskovaiset eivät häiriintyisi siitä, että heitä todella on olemassa?
Tällaisia kysymyksiä nousee mieleen, kun on seurannut eräitä kannanottoja, joissa on paheksuttu sitä, että uskonnottomat vapaa-ajattelijat rohkenevat toimia järjestönä ja esittää kantojaan röyhkeästi julkisuudessa blogeissaan ja jopa (kauhistuksen kauhistus) lehtien yleisönosastoissa.
Voiko uskova todella häiriintyä siitä, että joku ei usko hänen uskomuksiinsa ja vielä röyhkeästi uskaltaa julkisesti kirjoittaa asiasta? Jos ihminen todella uskoo asiaansa, ei kai hän voi moisesta häiriintyä, vaan hän voi ohittaa moisen kritiikin pelkällä olankohautuksella.
Vapaa-ajattelu tarkoittaa yksinkertaisimmillaan vain sitä, että ihminen ei ole sitoutunut mihinkään yliluonnollisesti perusteltuun yhteen ainoaan oikeaan totuuteen.
Vapaa-ajattelija voi kuitenkin mielestäni vallan olla hyvin kiivaskin humanisti tai epikurolainen tai stoalainen sillä nehän ovat kaikki vain ihmisten itsensä luomia ajatusmalleja ja moraalijärjestelmiä.
Ne eivät väitä olevansa yliluonnollista alkuperää, missä mielestäni kulkee todellinen suuri vedenjakaja näissä asioissa.
Uskominen on jonkin asian hyväksymistä ilman kunnon perusteita. Voi toki joku luottaa länsimaiseen tieteeseenkin ilman kunnon perusteita, mutta vankat ja selvästi osoitettavat perusteet tuollaiselle luottamukselle ovat toki olemassa, jos vain jaksaa ottaa asioista selvää.
Uskonnoissa taas on perinteisesti ollut pohjana vain johonkin vanhaan kirjaan kirjattu kertomus joka tarjoillaan 'jumalan sanana', johon pitää yleensä vain uskoa ilman sen kummempia muita perusteita kuin, että se on totta koska se nyt vain on 'jumalan sanaa'.
Tuollaiseen uskomukseen uskominen voi toki tuottaa hyviäkin tuloksia, vaikka tuo uskomus olisi sinänsä täysin perusteetonkin, jos ihmiset vaikkapa parantavat käyttäytymistään kanssaihmisiään kohtaan noiden uskomusten ansiosta.
Tuollainen käyttäytymisen muutos ei kuitenkaan todista alkuperäistä uskomusta oikeaksi, vaan todistaa vain kuinka uskominen johonkin voi vaikuttaa ihmiseen.
Ei ole kuitenkaan mitään todellista syytä miksi tuollainen käyttäytymistä kohentavan uskomusjärjestelmän pitäisi olla yliluonnollista alkuperää, vaan se voi aivan hyvin olla humanismin tai epikurolaisuuden tavoin ihmisten omaksi ja läheistensä ja yhteisönsä parhaaksi kehittämä moraalijärjestelmä.
Uskonto voisi toki antaa ihmiselle hyödyllistä tukea elämään, vaikka uskontojen luonne ihmisten luomuksena tunnustettaisiinkin. Silloin niiden täytyisi vain luopua poikkeuksellisesta kilpailuedustaan ja vallasta, jonka ne ovat saaneet monissa yhteiskunnissa.
Tärkeää tässä on "uskominen" yliluonnolliseen. Jos joku asia todella tapahtuu, ei siihen tarvitse enää "uskoa". Uskonnon puolelle mennään aina, kun vaaditaan uskomaan jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan ilman tuota uskoa.
Jos Jeesus oikeasti kiistatta palaisi maan päälle, ei kristinusko toki olisi enää uskonasia, vaan puhdasta faktaa, mutta niin kauan kuin ihmisiä vaaditaan vain uskomaan tällaiseen mahdollisuuteen ilman todellisia perusteita, on se uskontoa.
Jos kristinuskoonkin kiistatta sisältyvä positiivinen moraalinen sanoma riisuttaisiin kaikesta yliluonnollisesta painolastistaan, ei sen positiivinen sanoma katoaisi.
Tuo uskonto voisi kuitenkin menettää maallisen valta-asemansa ja se olisi vaikkapa epikurolaisuuden tapaan enää oppi hyvästä tavasta elää. Siksi tällainen muutos ei ole ikävä kyllä todellisuudessa mahdollinen.
