Yalen yliopiston professori Amy Chua esittää tuoreessa menestysteoksessaan “Day of Empire: How Hyperpowers Rise to Global Dominance - and Why They Fall”, että menestyneet ja pitkäikäisimmät imperiumit ovat aina olleet todellisuudessa olleet suvaitsevaisia ja monikulttuurisia yhteisöjä ja suvaitsemattomat imperiumit ovat aina jääneet lyhytikäisiksi.

Esimerkiksi Persian muinainen imperiumi nousee Amy Chuan kirjassa malliesimerkiksi suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen pohjautuneesta imperiumista.

Hänen mukaansa myös Rooman ja mongolien valtakuntien menestys ja pitkäikäisyys perustui tällaiselle monikulttuuriselle suvaitsevaisuudelle, joka hillitsi vallattujen kansojen intoa nousta imperialistisia isäntiään vastaan paljon paremmin kuin raaka sotilaallinen voima, jolla sallivatkin imperiumit alun perin rakennetaan.

Amy Chuanin mukaan myös Yhdysvaltojen nykyinen vahva asema selittyy pitkälti tällä erilaisuuden sietämisellä ja hyödyntämisellä.

Amy Chuanin teoksen mukaan imperiumit kuitenkin romahtavat helposti, jos niiden sallivuus ja monikulttuurisuus muuttuu yhden kulttuurin ehdottomaksi valta-asemaksi. Hän pelkää juuri tällaisen yksipuolistumis-prosessin olevan menossa nyt Yhdysvalloissa uskonnollisen oikeiston valta-aseman vahvistumisen myötä.

Amy Chuan luoma malli toimii erityisen kauniisti nimenomaan Roomassa, joka kukoisti lähes tuhannen vuoden ajan uskonnollisesti poikkeuksellisen sallivana, mutta romahti alle sadassa vuodessa, kun sallivuus ja monikulttuurisuus loppuivat ja yksi ainoa uskonto otti ehdottoman ja äärimmäisen suvaitsemattoman valta-aseman tässä aikanaan niin mahtavassa ja monikulttuurisessa valtakunnassa.

Kristinuskon nousu johti ällistyttävän lyhyessä ajassa uskonnollisesti moniarvoisen ja sallivan Rooman valtakunnan muuttumiseen yhden uskonnon täydellisesti ja ehdoitta hallitsemaksi alueeksi.

Vuonna 337 kuollut Rooman keisari Konstantinus I omaksui pikkuhiljaa kristinuskon vuoden 312 jälkeen ja hänen aikanaan tuo uskonto nousi vallitsevaan asemaan Rooman valtakunnassa, vaikka hän virallisesti ottikin kasteen vasta kuolinvuoteellaan.

Konstantinus sääti jo elinaikanaan useita lakeja, jotka poistivat kristinuskon kanssa kilpailleilta ei-kristillisiltä uskonnoilta niiden aikaisempia etuoikeuksia, mutta vielä hän sentään jatkoi Rooman perinteisellä uskonnollisen sallivuuden linjalla.

Sallivuutta oli pakko harjoittaa välttämättömyyden pakostakin, sillä eräiden arvioiden mukaan kristinuskoiset muodostivat tuolloin vasta viidenneksen Länsi-Rooman väestöstä. Jo Konstantinus kuitenkin määräsi joitakin ei-kristillisiä temppeleitä hävitettäviksi.

Konstantinuksen poika Konstantinus II oli jo ei-kristillisten uskontojen leppymätön vihollinen ja vuonna 353 hän määräsi kaikki ei-kristilliset temppelit suljettaviksi ja kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla niissä uhraamisen. Tämä laki käynnisti ensimmäisen vainojen aallon, mutta ei-kristillisten uskontojen vahvan aseman vuoksi niitä ei voitu viedä loppuun asti.

Kristityt ottivat monin paikoin lain omiin käsiinsä ja ryhtyivät ilman viranomaistenkin apua tuhoamaan ei-kristillisiä temppeleitä ja omaisuutta. Konstantinus joutuikin järjestyksen palauttamiseksi vielä kieltämään oma-aloitteiset tuhoamisretket. Pian säädettiin kuitenkin laki joka määräsi kaikki ei-kristillisten uskontojen temppelit suljettaviksi ja kielsi niissä käymisenkin.

Vuonna 356 vihdoin säädettiin laki joka kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla pakanajumalien palvomisen ja niille uhraamisen. Suuri joukko pakanatemppeleitä tuhottiin ja ryöstettiin näihin aikoihin.

Pakanauskonnot eivät kuitenkaan kadonneet, vaan painuivat maan alle, mikä sai Firmicus Maternus nimisen kristityn kirjoittamaan keisarilleen juuri näihin aikoihin näin: ’Pyhin keisarini, pakanuus on nyt kokonaan hävitettävä ja tuhottava täysin ankarimmilla mahdollisilla määräyksillä, jotta kuolettava taikausko ei voisi jatkua Rooman valtakunnassa’.

Vuosina 360-363 jaa. hallinnut, pakanuuden palauttamiseen pyrkinyt keisari Flavius Claudius Julianus eli Julianus Apostata kuitenkin pysäytti hetkeksi hyvään vauhtiin päässeet pakanoiden vainot ja pyrki palauttamaan uskonnonvapauden Roomaan.

Julianuksen mielestä tätä vapautta ei pitäisi kuitenkaan ulottaa kristinuskoon, sillä kristinusko ei ainoana uskontona pystynyt elämään rauhassa rinnakkain muiden uskontojen kanssa, kun kristityt sitkeästi väittivät vain heillä olevan ainoa mahdollinen ja hyväksyttävissä oleva totuus hallussaan. Viisas keisari ei kuitenkaan käytännössä pyrkinyt estämään kristittyjä elämästä keskenään omalla tavallaan.

Ei-kristillisten uskontojen vainot käynnistyivät pian uudelleen tosimielessä keisari Gratianuksen aikana. Vuonna 382 hän otti haltuunsa kaiken ei-kristillisten uskontojen omaisuuden ja temppelit.

Vuonna 391 säädettiin jälleen laki, joka kielsi edes käymisen ei-kristillisten temppeleiden alueella. Samana vuonna Aleksandriassa riehuivat kristittyjen käynnistämät veriset mellakat, joissa tuhottiin monet kaupungin upeista ei-kristillisten uskontojen temppeleistä.

Ei-kristilliset uskonnot olivat kaikesta tästä huolimatta edelleen enemmistönä Roomassa, Galliassa ja Pohjois-Italiassa vielä 390-luvun alussa, jolloin keisari Theodosius käynnisti uudelleen viralliset väärin uskovien vainot ja vuonna 392 kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla pakanauskontojen harjoittaminen myös kotioloissa.

Näihin aikoihin tuhottiin kautta Rooman valtakunnan suuri määrä jäljellä olleita ei-kristillisten uskontokuntien temppeleitä. Esimerkiksi Galliassa on kaivauksissa löydetty useita poltettuja temppeliraunioita tältä ajalta.

Silti monet Rooman valtionuskonnon kannattajat kieltäytyivät vielä 390-luvun lopullakin kääntymästä kristinuskoon. Kun väärän uskonnon harjoittaja kuitenkin asettui kuolemanvaaraan, eikä uskonnon julkinen levittäminen ja opettaminen ollut enää mahdollista, alkoi pakanuus väkisinkin kuihtua.

Kehitys kiihtyi kun pian kaikki valtion virat jo päätyivät vain kristityille ja kristinuskoon kääntyminen toi mukanaan merkittäviä taloudellisia ja poliittisia etuja.

Vuoden 416 jälkeen kukaan muu kuin kristitty ei voinut saada valtion virkaa ja vuonna 425 säädettiin jopa laki, joka kielsi pakanaa ajamasta asiaansa roomalaisessa oikeusistuimessa ja kielsi heiltä sotilaspalvelunkin.

Länsi-Roomaan pitkään käytännössä hallinnut uskonnollisesti vapaamielinen menestyksekäs sotilasjohtaja Stilicho toi lyhyen lepotauon ei-kristillisten uskontojen edustajien vainoihin aivan 390-luvun lopulla.

Hänen kuolemansa jälkeen suunta kuitenkin vaihtui ja vuonna 399 säädettiin uusia julmia ei-kristillisten uskontojen harjoittamisen kieltäviä lakeja.

Useaan otteeseen säädettiin myös raakoja rangaistuksia kristinuskosta luopumisesta, sillä kirkon isien harmiksi pakon edessä otetusta uuden uskon fasaadista helposti myös luovuttiin tilaisuuden tullen. Vuonna 435 uskosta luopumisesta säädettiin vihdoin kuolemanrangaistus.

Pitkään kestäneistä vainoista huolimatta ei-kristilliset uskot jatkoivat salaista vainotun elämäänsä Roomassa niin vahvoina, että vielä vuonna 472 säädettiin laki joka määräsi ankaran rangaistuksen sellaiselle kiinteistön omistajalle, jonka hallussa olevassa kiinteistössä oli harjoitettu ei-kristillisten uskontojen riittejä.

Alempiarvoisille rangaistus tästä raa’asta rikoksesta oli kidutus ja loppuelämä suolakaivoksissa. Ylempiarvoinen menetti vain koko omaisuutensa ja virkansa.
Nämäkään lait eivät vielä tuhonneet kaikkia merkkejä vanhoista uskonnoista, sillä vielä 480-luvulla nähtiin yrityksiä tuoda Rooman perinteinen usko takaisin kapinoiden avulla.

Kyseessä oli kuitenkin vain hetkellinen iltarusko ja kristillinen kirkko pystyi pian uusien Itä- ja Länsigootti-ystäviensä avulla hävittämään viimeisetkin jäljet kilpailevista Rooman uskonnoista.